Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri

Rikkaiden unet ja köyhien unet - onko niissä mitään samaa?

Köyhäthän uneksivat koko elämänsä siitä, että saisivat tarpeeksi syödäkseen ja näyttäisivät rikkailta. Entä mistä rikkaat uneiksivat?

Siitä että laihtuisivat ja näyttäisivät köyhiltä.

Aravind Adigan Valkoinen tiikeri (2010 - 2. painos, 1, painos 2009, BTJ Kustannus) on odottanut kirjahyllyssäni lukijaansa viime kirjamessuista alkaen ja päätin, että nyt on aika lukea kirja, ennen kuin uudet messut uusine kirjoineen ja Adigan uusi kirja suomeksi ilmestyy.

Valkoinen tiikeri on kirja Intiasta ja kirja rikkaista ja köyhistä. Se on kuin Slummien miljonääri -elokuva, mutta sillä erotuksella, että Adigan slummeissa ei kasva söpöjä lapsia ja että köyhänä ei ole hauskaa juosta pyytämään Abitabh Bachchanin nimmaria.

Ulostelöyhkän korvasi pian voimakkaampi teollisuusjätteen haju. Slummi päättyi avoimeen lietelammikkoon - pieni mista joki kulki paksuna ohitseni ja kuplivaan pintaan nousi pieniä väreileviä renkaita. Kaksi lasta loiski mustassa vedessä.

Kirjassa ei säästellä, eikä maalailla värikuvia. Rikkaat ovat rikkaita ja pysyvät rikkaina, koska he pitävät köyhiä kanahäkissä: Vaikka köyhä haluaisi pyrkiä ulos paikaltaan, pitävät rikkaat heitä hallinnassaan. Poliisi valvoo niiden, joilla on rahaa lahjuksiin, etuja ja oikeuksia. Raha on ainoa kieli, jota kaikki ymmärtävät. Pelottelu on toinen keino hallita: Jos köyhät ja palvellijat eivät tee niin kuin rikkaat määräävät, voi kotikylässä tapahtua kummia. Esimerkiksi yhtäkkiä voi kuolla 17 saman suvun jäsentä. Tämä on se kanahäkki, josta Valkoinen tiikeri haluaa murtautua ulos. Ilman uhrauksia se tosin ei ole mahdollista.

Kirja on kirjoitettu pitkän kirjeen muotoon. Koko kirja on kirjettä, jota Valkoinen tiikeri, eli Balram Halwai, rikkaan miehen autokuski kirjoittaa Kiinan pääministerille Jiabaolle. Hän haluaa kirjoittaa, millainen on todellinen Intia. Kirjoittaakseen Intiasta hän kertoo, minkälaista kohtelula palvelijat, köyhät, pimeydestä ja maaseudulta tulleet ihmiset kokevat kaupungissa.

Yhteenvetona voin sanoa, että ennen vanhaan Intiassa oli tuhat kastia ja tuhat kohtaloa. Tätä nykyä kasteja on enää kaksi: isomahaiset ja pienimahaiset.
Ja kohtaloitakin on vain kaksi: syö tai tule syödyksi.

Adiga kuvaa Intian epätasa-arvoa mustan huumorin avulla: kaupunkeihin kohoaviin ostoskeskuksiin ei ole köyhällä vara mennä, vaan kuskit odottavat isäntiään keskusten ulkopuolella, kuitenkin aina valmiudessa mennä sinne, mihin isäntä haluaa. Kuskit ajavat sinne, mihin isäntä haluaa, vaikka kaduilla ei ole nimiä ja liikenne ei liiku mihinkään, saastepilvet roikkuvat niin matalalla, että niiltä voi suojautua vain ison auton sisälle, ilmastointilaitteiden syliin, munankuoren sisälle.

Miksi Intian köyhät eivät sitten kokoa voimiaan ja iske vähälukuisen, rikkaan väestön kimppuun ja ala vaatia oikeuksiaan? Kysymys, joka aina joskus käy tällaisen pienenkin maailmanpohtijan mielessä, saa Adigalla paitsi kananhäkkiteoriavastauksen, myös toisenlaisen vastauksen:

Intian vallankumous?
Ei, sir. Sitä ei tule. Ihmiset tässä maassa odottavat edelleen, että heidät vapauttava sota tulisi jostain muualta - viidakosta, vuorilta, Kiinasta, Pakistanista. Sitä ei tule koskaan. Jokaisen on perustettava oma Varanasinsa.
Vallankumouksesi kirja on mahassasi, nuori intialainen. Paskanna se ulos ja lue sitten.
Sen sijaan kaikki istuvat väritelevisionsa edessä katsomassa krikettiä ja sampoomainoksia.

Adigan teos oli kertakaikkisen hauskaa luettavaa. Välillä purskahtelin ääneen nauramaan. Välillä Adigan kerronta taas oli karmaisevan ällöttävää. Kaiken kaikkiaan teos oli valaiseva kokemus ja todella erilainen kuin ne intialaiskirjalijoiden teokset, joita olen aiemmin lukenut. Tässä ei pyöritelty intialaisen ja länsimaisen kulttuurin ja ihmisen kohtaamisia, niin kuin esim. Desailla, tai seurattu koulutettujen elämää Amerikassa tai suuressa intialaisessa kaupungissa, niin kuin aika monessa muussa teoksessa, joita olen lukenut. Adigan teos oli piristävä poikkeus, ja odotan jännityksellä, mitä Adigan uusin teos tuo tullessaan. Ja jos hyvä kirja on sellainen, että siitä saa yhden uuden ajatuksen päähänsä, niin tämä oli loistava kirja: se antoi uusia näkökulmia asioihin roppakaupalla.

 

Tällä kertaa en etsi muita blogikirjoituksia, joissa on käsitelty Adigan teosta, sillä kirja on jo hieman vanha, mutta laitan linkin Hesarin sivulle, jossa oli hieno arvio kirjasta.

 

Vielä loppuarviona: aivan mahtava kirja!