Miika Nousiainen: Metsäjätti

 Mietin turvakaukaloa ja lapsuuteni automatkoja. Oliko meillä edes turvavöitä? Nykyisin lapsille ostetaan pyöräilykypärä ennen kävelemään oppimista, ja sata metriä ilman turvaistuinta tulkitaan lastensuojelurikokseksi. - -

Kun muistelen lapsuuttani auringonpaahteessa, tupakansavussa ja vaarallisissa vempaimissa, niin tuntuu siltä, ettei ikäluokkani edes haluttu jäävän henkiin.

Pelkäsin vähän tarttua Miika Nousiaisen uusimpaan teokseen Metsäjätti (2011, Otava), koska olen pitänyt paljon Nousiaisen aiemmista teoksista, niin Vadelmavenepakolaisesta kuin Maaninkavaarastakin. Nousiaisen teoksiin on helppo astua sisään, koska Nousiainen on oman ikäpolveni kertoja. Kun Nousiainen kirjoittaa 80- ja 90-luvuista, on kuin mies kirjoittaisi omasta elämästäni. Pikkuiset paikkakunnat kehä kolmosen ulkopuolella eivät kovinkaan paljon eroa toisistaan: kun on elänyt siellä yhdessä, tietää ja tuntee, minkälaisen elämän muutkin ovat eläneet. 

Metsäjätti on metsäteollisuusyritys, joka haluaa uusintaa ja tehostaa tehdastaan Törmälässä, joka on rakentunut ainoastaan ja vain tehtaan ympärille. Tehdas ja sen työntekijät jakautuvat paikkakunnan sosiaaliverkostossa: on tehtaanomistaja ja sen poika, jotka asuvat omakotitalossa ja viettävät joulua yhdessä isovanhempiensa kanssa. Ja sitten ovat ne duunarit, jotka asuvat kuin kiusaksi kerrostaloissa paikkakunnalla, jossa olisi tilaa rakennuttaa jokaiselle oma talo. Duunareiden pojat eivät leiki tehtaanjohtajan pojan kanssa, paitsi paikkakunnalle uutena poikana muuttanut Pasi Kauppi, jonka vanhemmat eivät ehdi kieltää poikaansa. Tehtaan työntekijöiden isät ovat enemmän, tai vielä enemmän juoppoja, jotka heittävät perheensä hankeen jouluaattoina.

Aikuisena Pasi Kauppi on suorittanut opinnot kauppatieteellisessä ja hän palaa kotipaikkaansa yrityksen viestintuojana, jonka on tarkoitus laittaa vireille yt-neuvottelut. Pasi kohtaa Jannen, joka oli hänen lapsuudenystävänsä ja joka on jäänyt paikkakunnalle. Jannen halut jatko-opintoihin ja omaan suuntaan elämässä on tapettu, pikkupaikkakunnan tapaan, luokittelemalla poika siihen sakkiin, josta ei mitään tule. 

Pasi sen sijaan on jättänyt ahtaan paikan luokittelut taakseen, hän on kiipinyt yhteiskunnassa eteenpäin: muuttanut Helsinkiin, joka on jo sinällään kova juttu, ja saanut hyvän työpaikan, kauniin vaimon, jonka suomenruotsalainen porvaritausta on välillä hepreaa Pasille, joka haluaa unohtaa oman menneisyytensä. Mutta voiko juuriaan koskaan täydellisesti unohtaa? Sinuiksi pääsee vasta kun menneisyytensä kohtaa face-to-face, niinpä Pasikin antautuu lopulta ajatuksineen omaan lapsuuteensa. Elämä lopultakin on suruja ja iloja, huolimatta siitä, ovatko vaatteet tarjoustalosta vai gantin liikkeestä.

Niin se on. Sama suru jäytää rikkaitakin, mutta kyyneleet kuivataan parempiin kangaslaatuihin. Voi olla, että suru koskee hyväosaisiin vielä kovemmin. Onhan se isku kovempi, kun korkeammalta pudotaan. Valmiiksi masentunut ei pienistä järkyty.

Nousiaisen teoksessa menneisyys tulee nykypäivään. Samoin se Suomi, joka on unohdettu (tai haluttu unohtaa) Helsingin taakse, kohtaa helsingin herrat, tahtomattaankin. Tasa-arvoisuuteen pyrkinyt ja tasa-arvoisena pidetty Suomi onkin täynnä rajoja ja raja-aitoja, joita ei niin vain ylitetä.

Kirjaa lukiessa ryhdyin miettimään oman kotipaikkani rajoja ja sosiaaliluokkia. Omille vanhemmilleni ne olivat selvästi olemassa, mutta oma sukupolveni ei niitä tainnut kannatella enää niin selvinä. Ei ainakaan siinä vaiheessa, kun suuntasimme kohti jatko-opintoja. Me, joita Nousiaisen kirjan tapaan opot eivät saaneet lannistettua. Tosin itse en muista mitään suuntaviittoja saaneeni, ehkä niitä ei haluttu antaa kovin selvinä, kun ei uskottu mahdollisuuksiin. Helsingissä eläessäni ja tutustuttuani Helsingissä eläneisiin, olen huomannut, että omani ja heidän lähtökohdat ovat varsin erilaiset. Kun itselle Ruotsin-risteily oli kova juttu, pitihän ennen laivamatkaa matkustaa kahdeksan tuntia bussilla, täällä sellaiset asiat ovat itsestäänselvyyksiä. Nousiaisen teoksessa Metallican konsertti Helsingissä on se nuoruuden kovin juttu: muutenkin musiikki yhdistää vielä aikuisena toisiaan tapaavia nuoruudenystäviä, Jannea ja Pasia. Kehä kolmosen ulkopuolella mahdollisuudet ovat kovin vähäiset, kun taas Helsingissä on ehkä helpompaa suunnata omasta taustastaan huolimatta eteenpäin. 

Nousiaisen kirja sai minut kohtaamaan paitsi oman menneisyyteni myös Suomen nykytilanteen. Kun kehä kolmosen ulkopuolelta äänestetään protestiäänillä mitä oudoimpia ihmisiä kansanedustajiksi, niin politiikan ääni on suunnilleen sama kuin Nousiaisen teoksessa: Helsinki ja muu Suomi elävät kovin erillään toisistaan. Kun on 20 vuotta elänyt siellä toisaalla, niin on kovin helppo ymmärtää sitä elämää toisaalla. Toisaalta, kun on elänyt myös täällä toisessa päässä, niin on pakko todeta, että ei se elämä todellisuudessa niin erilaista ole kummassakaan päässä. Mutta itse kuulun siihen joukkoon, joka on lähtenyt etsimään jotain muuta; Nousiaisen kirja on minulle kurkkaus menneeseen, josta olen hypännyt pois. Sellainen Nokian takana -nostalgia kirja, joka kertoo vielä nyky-Suomestakin niin paljon.    

Hesarissa,

Hannalla, 

Noralla,

Minnalla 

on myös luettu tämä kirja.