Cecilia Samartin: Kaunis sydän

Pidelkää rakkauteni itua kämmenellänne,

ja kun olette valmis,

istuttakaa se sieluunne,

missä se puhkeaa kukkaan

ja kasvaa ikuisesti.

Kevään uutuuksista Cecilia Samartinin Kaunis sydän (2012, Bazar - alkuperäinen teos Vigil, suomentanut Tiina Sjelvgren) kuului ehdottomasti luettavieni listaan, vaikka Nora & Alicia ei minua täysin vuosi sitten vakuuttanutkaan.

Kaunis sydän kertoo El Salvadorista ja maassa kasvaneesta Anasta, joka elää kotimaassaan lapsuutensa. Maassa, jossa perheet hajoavat, kun miehet lähtevät ryyppyreissuille tai vierailevat toisten naitsensa luona. Perheet eivät pysy kasassa, eikä maakaan pysy enää liitoksissaan, vaan siellä aletaan sotia. Anan kotikylä tuhotaan lähes täysin, vain Ana säästyy tuholta.

Anan matka vie hänet USA:han ja lastenhoitajaksi perheeseen. Kaksi aikatasoa: nykyhetki ja lapsuus vuorottelevat - ja aikaväliä kurotaan umpeen kronologisesti - sanoisinko, että hieman tylsästi.

Kiinnostavinta teoksessa oli El Salvador -osuus, koska en ollut aiemmin tullut huomanneeksi, että sellainenkin väkivaltainen maailmankolkka on olemassa kuin El Salvador. Lapsuuskuvaukset olivat viehättäviä - ja kuvaukset maasta antoivat taustaa siihen, minkälaisista olosuhteista USA:han tullaan etelästä. Samoin kuin Shafak toi esiin unohdettujen turkinarmenialaisten kohtelun teoksessaan Kirottu Istanbul, tuo Samartin esiin väkivaltaisen maan unohdetut naiset.  

Takakannessa kerrotaan, että Samartin saa inspiraationsa kirjoihinsa tapaamiensa latinalaisamerikkalaisten selviytymistarinoista. Valitettavasti kirjasta tuli juuri sellainen olo, että tässä kerrotaan erästä selviytymistarinaa: kronologiseen kertomistapaan pitkäksi aikaa lipsahtanut kerronta on juuri kuin selviytymistarina. Vaikka takaumat ja nykypäivän hetket tulevat aika ajoin esiin kerronnassa, ne eivät luo jännitystä tarinaan, koska nykyhetken tapahtumat ovat selvillä hyvin varhaisessa vaiheessa kirjassa. Olin pettynyt kirjan kerrontaan: se teki kirjasta tylsän, ja kaunokirjallisuuden hienoutta en siitä löytänyt; oli kuin olisin lukenut elämäkertaa. Juonesta puuttui jotain, joka olisi pitänyt minut otteessaan. Tai tehnyt kirjasta elämyksen, jossa olisin sisäistänyt jotain mullistavaa maailmasta. Olisin kaivannut pohdiskelevampaa otetta kirjaan, vaikkapa El Salvadorista tai siitä, miten entinen maailma ja nykyinen elämä olivat erilaisuudessaan jotenkin niin samanlaisia. Miten kaikki ne kauheudet, joita Ana oli kokenut, eivät tuntuneet ollenkaan vaikuttavan hänen elämässään: se, että Ana halusi unohtaa tapahtumat, ei vakuuttanut minua.

Kirja oli luettavaa, sujuvaa tekstiä Samartin osaa kirjoittaa ja myös tarina on kiinnostava. Samoin kuin Nora & Alicia -kirjassa myös tässä aloin kuitenkin ajankulukseni miettiä joitain tarinan loogisuuksia, esim. sitä, miten lastenhoitaja voi olla perheessä, kun "lapset" ovat jo melkein kodista lähteneet. Miten Anan lapsuuden ja nuoruuden aikaiset tapahtumat tuntuivat olevan vailla vaikutusta Anan myöhempiin tapahtumiin? Miten Anan syvä uskonnollisuus ei vaikuttanut hänen myöhempiin valintoihin? Tai tuottanut sen enempää tuskaa? Lopulta aloin miettiä myös sitä, miten luotettavaa oli, kun minäkertoja (Ana) antaa hyvin huonon kuvan perheen äidistä. Olisiko tarinaan tullut syvyyttä esimerkiksi sillä, että kertojan ääniä olisi ollut enemmän, vaikkapa perheen äiti toisena äänenä?

Pidin kirjassa siitä, että viihteellisin keinoin tuotiin esiin unohdettujen elämää, mutta aiheesta olisi voinut kirjoittaa myös pohdiskelevan ja syvällisen kirjan. Enemmän kuitenkin pidin kuin en pitänyt. 

Arvio + + + ½.

Kuten ajattelinkin, tämä on Leena Lumen kirja, myös Maija ja Tuulia olivat tämän lukeneet.