Maria Amelie: Luvaton norjalainen

Halveksin ammattipakolaisia. He matkustavat ympäri Eurooppaa ja anovat joka maassa turvapaikkaa, saavat käännytyspäätöksen ja jatkavat matkaa. He näkevät uusia kaupunkeja ja tapaavat uusia ihmisiä ja joka paikassa he keksivät uuden nimen. - -

Jotkut varmaan tarvitsevat turvaa ihan oikeasti, mutta meillä on taatusti pätevimmät perusteet saada oleskelupa. Minua inhottaa kun meidät niputetaan näiden ihmisten joukkoon.

Maria Amelien Luvaton norjalainen (2011, Into - alkuperäinen teos Ulovlig norsk 2010) kertoo tarinan nuoresta kaukasuslaisesta naisesta, joka on kirjan nimen mukaisesti luvattomasti Norjassa.

Marian matka hänen perheensä kanssa Kaukasukselta kulkee Moskovan kautta Suomeen ja sen jälkeen, kun perhe saa Suomesta kieltävän päätöksen turvapaikkahakemukseensa, he ajavat autolla luvatta Norjaan.

Sitä miksi perhe pakenee, kirjassa ei kerrota, koska Amelie ei uskalla kertoa perimmäisiä syitä heidän lähtöönsä.

Kaukasuksella hänen isänsä on kuitenkin ollut rikas mies, jolla on ollut omia yrityksiä, palkattuja työntekijöitä yrityksissä;

Vanhemmat lähettivät Marian Moskovaan, jossa tämä ei saanut käydä koulua ja Kaukasuksellakin hänen piti olla varovainen kulkiessaan.

Oli syy lähtöön Venäjältä mikä tahansa, se oli tarpeeksi iso, että koko perhe lähti nopeasti Moskovasta Suomeen ja haki Suomessa turvapaikkaa.

Hakemuksen käsittelyn aikaan Maria ehti luoda verkoston ja oman uuden elämän Suomessa, joten lähtö Norjaan oli katastrofi.

Myös Norja piti olla kauttakulkumaa, sillä perhe oli jo valmiiksi varma, että he saisiva myös Norjasta kielteisen päätöksen, koska Venäjä ei kuulu ns. turvattomiin maihin.

Siksi Mariakaan ei halua alkaa rakentaa elämäänsä taas uudelleen,

mutta koska hän on sosiaalinen ihminen, niin hän onkin yhtäkkiä suorittanut lukion ja opiskelee yliopistossa norjalaista korkeakoulututkintoa.

Opiskelunsa hän rahoittaa tekemällä työtä pimeästi ja hän tekee paljon vapaaehtoistyötä.

Lopulta kuitenkin on edessä seinä:

hän ei voi tehdä työtä, eikä hakea työpaikkaa,

joten hänellä on kaksi vaihtoehtoa:

yrittää saada väärä passi tai lähteä maasta.

Amelie päättää kirjoittaa kirjan, joka tietysti ilmiantaa hänet.

Teoksessa on paljon pohdintaa maahanmuutosta, turvapaikanhakijoista, ja kirjan pohjana ovat Amelien omat päiväkirjat, joita hän on kirjoittanut elämässään. Kun Amelie 15-vuotiaana pohtii elämäänsä, monet asiat ovat musta-valkoisia, mutta myöhemmin hän huomaa, että asiat eivät ole niin selviä, vaan elämässä on harmaan eri sävyjä mustan ja valkoisen välissä. Tekstini alun lainaus on kirjasta 15-vuotiaan Marian kirjoittamaa; vanhempana hän joutuu miettimään kirjoittamaansa uudelleen, sillä asia ei ole enää niin selvä, kun hän itsekin on keksinyt uuden tarinan elämästään.

Amelie pohtii myös, mikä on kirjan tarkoitus hänelle ja miettii, että ehkä se on anteeksipyyntö norjalaisille, koska hän oli luvattomasti maassa, samalla se on kiitos kaikille niille ihmisille, jotka auttoivat heitä maassa.

Luulen, että lukijalle tämä teos on merkittävä siksi, että siitä voi saada harmaan sävyjä käsitykiin maailmasta, jos maailmankuva sattuu olemaan musta-valkoinen, samanlainen kuin Marian ajatukset tämän ollessa 15-vuotiaana (alun lainaus).

Joskus aikoinani olin kunniallisen, lainkuuliaisen, sivistyneen perheen tyttö. Minut kasvatettiin puhumaan aina totta, erottamaan oikea väärästä, olemaan ylpeä itsestäni ja käyttäytymään arvokkaasti, tulipa eteen mitä tahansa. Nyt tässä istuessani ymmärrän, että tosielämä on paljon mutkikkaampaa. Arvokkuus ja lainkuuliaisuus - tyhjiä sanoja sille, joka joutuu tekemään vaarallisia ja rikollisia ratkaisuja pysyäkseen hengissä. Joku voi tietysti sanoa, että ihmisellä on aina mahdollisuus valita. Mutta onko tosiaan?

Teoksen kaunokirjalliset ansiot eivät ole kovin hohdokkaita, mutta omaelämäkerrallisista teoksista, joita olen lukenut, tämä on ihan normaalia tasoa. Olisin kyllä ottanut lopusta noin 50 sivua pois, koska siellä ei tullut mitään uutta tarinaan. Olisin ehkä myös hieman raottanut Kaukasuksen tilannetta; jos vanhempien tarinaa ei voinut kertoa, olisi voinut ehkä yleisesti kertoa, mitä asioita siellä tapahtuu.

Lukiessa kirjaa minulle tuli tietysti esiin joitakin kysymyksiä, kun mietin, että miten yliopistossa on mahdollista opiskella ilman henkilötodistusta, Suomessahan sama asia tuli esiin viime syksynä tässä tapauksessa; Amelien tapauksessa hän oli kuitenkin jo saanut kieltävän päätöksen. Myöskin kirjassa jäi mietityttämään se, miten maahanmuuttajan maahan pääsy nojaa niin paljon henkilön kertomuksiin kotimaan tilanteesta; miten väkivallasta voi kertoa uskottavasti tai kuka uskottavuuden mittaa? Asia on myös tämän päivän Hesarissa esillä. Myöskin kerran mietin sitä, miten jollakin virastolla ja yksittäisellä virkamiehellä voi ollakin oikeus määrätä yksittäisen henkilön elämästä (samaa mietti Amelie kirjassa)? Ja miten epäarvoinen onkaan maailmamme, kun toisten pitää hakea turvapaikkaa turvallisesta maasta, ja turvallisesta maasta, voimme vain lähteä toiseen maahan.

Teoksessa tulee esiin myös uuteen maahan sopeutuminen. Kuinka vaikeaa se on sukupolvelle, joka on jo kerran rakentanut elämänsä omassa kotimaassaan (Amelien vanhemmat) ja kuinka helppoa se on nuorelle naisenalulle, joka rakentaa itseään ja omaa uutta ystäväpiiriään aloittaessaan opinnot uudessa koulussa.

Kirjassa hieman ärsytti se vakuuttaminen, miten norjalaisia vanhemmat lopultakin ovat: kun he olivat asuneet Norjassa tarpeeksi kauan, he puhuivat täydellistä norjaa ja katsoivatkin norjalaisia viihdeohjelmia aivan kuin oikeat ja ehdat norjalaiset. Samoin Maria oli kuin kuka tahansa norjalainen, välillä häntä luultiinkin adoptoiduksi.

Heidän (norjalaisten) ja vastaanottokeskuksen asukkaiden välinen ero on siinä, että jälkimmäiset puhuvat vähän hiljaisemmin ja norjaa. Yrittävätkö vastaanottokeskuksen asuvat vain tehdä niin kuin norjalaiset? On vaikea löytää tasapaino, niin ettei sitä, mikä oikeastaan on yhtäläisyyttä, koeta ärsyttäväksi erilaisuudeksi.

Onko uuteen kotimaahan todellakin pakko sopeutua niin hyvin, että unohtaa oman alkuperänsä, eikä seuraa oman maansa uutisia ja elämää? Amelien perhehän joutui katkaisemaan välinsä omaan perheeseensä lähtiessään ja pakoillessaan, ehkä se oli selviytymiskeino: unohtaa kaikki mennyt.

Entä ne, joiden tausta ei ole yhtä hyvä; joiden koulutuspohja ei ole akateeminen, eikä kyky oppia kieltä lähes täydellisen norjalaisen tasolle, ole mahdollista? Entä omat norjalaiset (ja suomalaiset), jotka eivät ole kykeneviä oppimaan vaikkapa peruskoulun tasoisesti ja jotka eivät pysty tai halua elättämään itseään. Miksi toisilta ihmisiltä vaaditaan toista ja omilta ei mitään? Eikö kuitenkin ole sattumaa, mihin maahan ihminen syntyy?

Eikö lopultakin se, että oppii kielen, tulee toimeen oman työnsä perusteella uudessa maassa, ole hyvä peruste antaa oleskelulupa maahan? Miksi se meille länsimaisille on, kun niille toisille ei ole?

Teos ei oikeastaan anna vastauksia mihinkään kysymyksiin, vaan se esittää yhden tarina erään ihmisen elämästä. Hyvä niin, sillä vastauksia ei ole olemassa, mutta maahanmuuttajan kertomuksia omasta elämästä omin sanooin, on vähän.