Nyt kuitenkin hain kirjan uudelleen luettavaksi. Harvoin johdanto-kappaletta lukiessa on tullut nyökyteltyä yhtä paljon "olen niin samaa mieltä" -liikkeellä kuin tämän kirjan alkusivuilla; johdannossa kerrottiin pääsääntöisesti se, mikä itseäni häiritsee maahanmuuttajista keskusteltaessa: maahanmuuttajat on mediassa nähty rikkautena - media on nostanut esiin menestystarinoita; tai maahanmuuttajat on nähty uhkana tai uhrina; ja lisäksi maahanmuuttajista yleensä puhuvat kaikki muut paitsi ne, joita keskustelu koskee.
En ole rasisti, mutta... -teos on syntynyt viimeisten kuntavaalien jälkeen ja ilmeisen paljon PS:n voitokkailla vaaleilla oli osuutta kirjan julkaisemiseen. Eduskuntavaalien jälkeen voi vaan todeta, että samoilla teemoilla ja ajatuksilla on edelleen kannattajansa. Miten paljon median tavalla käsitellä maahanmuuttajia on sitten vaikutusta asiaan, varsinkin kun omakohtaista kokemusta jokaisella ei edes ole maahanmuuttajista, voi arvailla.
Teoksessa käsitellään maahanmuuttajia nimenomaan median käsittelemänä. Oman puheenvuoronsa saavat myös keskustelun kohteet. Kaisla Löyttyjärven (mitenköhän hän muuten on maahanmuuttaja...) puheenvuoro hänen omasta elämästään on erityisen koskettava. Kaikkea sitä, mitä Löyttyjärvi on saanut kokea lapsena ja nuorena, on vaikea käsittää. Kirjan lähtökohtana onkin se, että jokainen lapsi saisi olla rasistisen puhetavan ulottumattomissa. Myöskin asiallisen maahanmuuttokeskustelun jatkuminen on kirjan tekijöiden toiveena ja kirjan lähtökohtana.
Maahanmuuttajien ääntä teoksessa käyttävä Said Aden kuvaa, miten somalialaisia kuvattiin heti 90-luvun alussa mediassa tavalla, jossa tulijat nähtiin yksipuolisesti huonoina. Mediassa somalialaisista on annettu kuva yhtenäisenä ryhmänä, jossa kaikki ajattelisivat asioista samalla tavalla ja toimisivat samalla tavalla. Suvi Keskinen, joka kirjoittaa yleisemmin median kuvasta maahanmuuttajiin, muistuttaa että julkisessa keskustelussa unohdetaan, että Suomi jo on monikulttuurinen maa, ja maahanmuuttajista puhutaan kuin he olisivat joku yhtenäinen ryhmä. Anna Rastas jatkaa ajatusta omassa artikkelissaan, että jos ja kun maahanmuuttajat nähdään pahana, yhtenäisenä ryhmänä, maahanmuuttaja-lapsi, joka erottuu ulkonäöltään meistä suomalaisista, kasvaa koko lapsuutensa ympäristössä, jossa hänen vanhempansa nähdään "sosiaalipummina" ja uhkana suomalaiselle yhteiskunnalle.
Mitä värisokea ihminen sitten ei tiedä eikä ymmärrä? Hän ei ymmärrä sitä, että paikat ja tilanteet, joissa hänen ja hänen lastensa ei tarvitse tuntea pelkoa, voivat olla toisille vaarallisia. Värisokea ei ole koskaan joutunut ajattelemaan sitä, että hänet havaittaisiin kaikkialla helpommin kuin muut ja miellettäisiin aina ensisijaisesti jonkin vähemmistön edustajaksi - - siis ei esimerkiksi vain asiakkaaksi, oppilaaksi tai lapseksi tai mieheksi tai naiseksi. - - Hän ei joudu pohtimaan sitä, milloin häntä syrjitään avoimilla asuntomarkkinoilla, työmarkkinoilla tai palveluissa. Koska hän ei joudu miettimään jatkuvasti sitä, liittyykö asioihin ja tapahtumiin rasismia, hän ei myöskään ole tietoinen oman tietonsa rajallisuudesta.
Siirryttäessä tarkastelemaan 2000-luvun journalismia teoksessa Pentti Raittila kirjoittaa, että maahanmuuttajista kerrottaessa oltiin siirrytty "suvaitsevaisuusjournalismiin", jossa kerrottiin ns. menestystarinoita maahanmuuttajista ja nähtiin eksotiikkaa heidän elämässä. Menestystarinoita onkin helppo löytää, kun etsii maahanmuuttajista tarinoita: suomalaista koulutusta arvostava intialainen Sunitha on kouluttautumassa yksinhuoltajana ja kuuden (!) lapsen äitinä lähihoitajaksi. Abib on palkittu maahanmuuttajien ja kantaväestön suhteiden sillanrakentamisesta.
Karina Horsti jatkaa ja esittelee tavan tuottaa maahanmuuttaja myös uhrina: yleensä nainen kuvataan paitsi rasismin, myös oman kulttuurinsa ja Suomen maahanmuuttopolitiikan uhrina. Samanlaisia uhritarinoita ei ole kovin vaikea löytää ihan viime aikojenkaan uutisoinnista: sympaattiset vietnamilaiset keräsivät jopa PS:n kannattajat puolelleen. Horsti kysyykin tekstissään, että miksi juuri tietyt kansat ovat uhrin asemessa mediassa, kun taas toiset nähdään uhkana? Olisikohan mahdollinen sama uutinen kuin edellä, jos vietnamilaisen perheen vaihtaisi somalialaiseksi...
Kiinnostavaa mediassa onkin se, miten eri tavalla kuvissa maahanmuuttajat näkyvät. Kun jutuissa maahanmuuttaja on uhka, uhri, menestyjä tai jotenkin spesiaalitapaus, niin median kuvissa maahanmuuttajat kuuluvat suomalaiseen yhteiskuntaan ihan luonnollisena osana. Camilla Haavisto ja Ullamaija Kivikuru ovat huomioineet tätä asiaa artikkelissaan. Heidän mukaansa mediassa eritaustaiset henkilöt kuuluvat aivan neutraalien juttujen kuviin. Siis, olisikohan ihan sen takia, että monikulttuurisuus nyt on ihan normaali asia nyky-Suomessa (ainakin kehien sisäpuolella); maahanmuuttajia ei saa piiloon raivattua. Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.
(kuva)
Laura Huttunen artikkelissaan vielä muistuttaa, että monessa paikassa käytetään käsitettä maahanmuuttaja kuin se olisi yksi hahmo, jonka jokainen tämän parissa työskentelevä tuntee: näin maahanmuuttaja ajattelee ja puhuu.
Jo tilastojen lukeminen kuitenkin kertoo, että Suomessa muualta muuttaneet ihmiset ruumiillistavat valtavaa kirjoa kansallisuuksia, maahantulosyitä, ammatteja, koulutustaustoja, äidinkieltä ja perhesuhteita. Persoonallisuuksien, elämänkoatsomusten ja elämänasenteiden kirjoa tilastot eivät tietystikään pysty näyttämään.
Mediassa tämä kirjo ei välttämättä näy, ja kun media muokkaa ihmisten mieliä paljon, olisi hyvä, jos median kuva monipuolistuisi. Ehkä vielä joskus koittaisi se aika, jolloin ihmisen tausta ei olisi se, joka vaikuttaisi ihmisen kokonaisarviointiin kohtaamistilanteissa.
Vaikeutena on myös se, että maahanmuuttajat itse eivät ole äänessä: monesti esteenä on se, että ei ole oikeaa kanavaa päästä ääneen - tai joskus voi puuttua halu lähteä tielle, jonka varrella on odotettavissa taisteluita.
****
Ennakkoluulot kuuluvat ihmisluonteeseen, mutta on vain veteen piirretty viiva, milloin ennakkoluulot alkavat vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen ja milloin käyttäytymisestä tulee syrjintää.
Koska itse vähän joskus työkseni teen tätä, eli etsin juttuja maahanmuuttajista, niin joitakin juttuja olen löytänyt, joissa maahanmuuttajat nähdään neutraalisti (niin kuin valokuvissa). Uskallan kuitenkin sanoa, että niitä juttuja on vaikea löytää, eikä niitä ole ainakaan valtakunnan suurimmissa lehdissä.
Bussikuskin päivä Abdin kanssa -jutun voi nähdä tietysti ammattisuuntausmainoksena, mutta minusta se on kiva, neutraali juttu normaalista arjesta työtä tekevän mamun elämästä. Bussikuski, lähihoitaja ja kaupan kassa ovat niitä paikkoja, joissa mamut mediassa nykyisin nähdään työpäivänä. Ihan hyvä niinkin, mutta kaikki eivät toki halua samaa uraa, mikä on ehkä ymmärrettävää, koska kaikki suomalaisetkaan eivät halua samaan ammattiin.
Surkuhupaisinta on se, että kun näitä ammatteja, joita kukaan suomalainen ei kuitenkaan halua tehdä, kaupataan muille, ne alkavat kiinnostaa myös suomalaisia, kuten kävi Alepan jutussa. Erästä keskustelupalstaa kävin lukemassa ja siellä asenne oli sama kuin lukemani teoksen Huttusen artikkelissa: maahanmuuttajista pitäisi karsia ne, jotka tulevat eläteiksi, ja myös ne, jotka vievät työpaikat eli ansaitsevat itse rahansa.
Joskus tuntuu, että eri maista ja kulttuureista tulleiden ihmisten eroja on aivan liiaksi korostettu. Itse opiskelin kulttuurintutkimusta ja muistan, miten eri kulttuurit kiinnostivat juuri sen takia, että ne olivat erilaisia ja tutkimuskin oli paljolti juuri niitä erojen etsimistä. Usein mietin, että ehkä maailma olisi rauhallisempi paikka, jos tutkimus olisi alun perin korostanut ihmisten samanlaisuuksia eikä niinkään eroja.
Sillä kaikilla meillä on samat inhimilliset piirteet ja perustarpeet. Nykymaailmassa ihmiset voivat, jotkut haluavat ja toisten on pakko muuttaa toiseen paikkaan kuin missä ovat syntyneet esi-isiensä kanssa. Silloin tietyt asiat pitää opiskella: uuden paikan kieli ja ne tavat, joilla muut pidetään tyytyväisinä ympärillä.
Ehkä joskus se riittää: uuden kielen ja tapojen oppiminen, eikä tarvitse enää voittaa ennakkoluuloja. Työpaikkahaastatteluun ja asunnonnäyttöön pääsee siinä missä muutkin, eikä tarvitse epäillä, että työpaikan sai jälleen kerran se toinen aivan muiden kuin pätevyyden perusteella.
****
Mielenkiintoinen kirjoitus ja varmasti mielenkiintoinen kirja. Hieno oivallus tuo kulttuurintutkimuksen keskittyminen eroihin: niinhän sitä usein itsekin turistina toimii, tutkii, mikä on erilaista. Se on varmaan aika ihmisluonnolle tyypillistä, mutta hedelmällisempää varmaan olisi miettiä, mikä on samanlaista.
VastaaPoistaMinä luotan siihen, että aika parantaa tässäkin asiassa. Maahanmuutto laajemmassa mittakaavassa on kuitenkin vielä niin uusi juttu suomalaisille, mutta nuoret sukupolvet (kuten tuossakin kuvassa) näkevät asiat jo ihan toisin. Toisaalta kun yhteiskunnan kahtiajako voimistuu ja on enemmän niitä, keillä menee huonosti, myös jollakin tapaa erilaisiin puretaan omaa pahaa oloa. Työsarkaa siis on vielä, PS:lla tai ilman.
Amma, se asenne tuossa kirjassakin vähän muuten oli, että ne lapset ja nuoret. Vähän tuli sellainen olo, että tämä nykyinen sukupolvi on jo menetetty tapaus sen normaalin elämän suhteen.
VastaaPoistaJa tosiaan, kun kirjaa luki, niin 90-luvun alussa tulivat somalit, sitä ennen oli vain vietnamilaisia. Ei ole pitkä aika.
Toisaalta en tiedä, kuinka moni sukupolvi jaksaa odotella asenteiden muutosta.
Mari, tämä on iso aihe. Kirjan mittainen ja toisenkin.
VastaaPoistaNyt vielä työelämässä oleva 50+ -sukupolvi on menetetty. Osin nuorempikin.
Merkillistä, että ensin suomalaiset eivät halua tehdä ns. huonompia töitä ja kun sitten tulee ahkeria ja iloisia tekijöitä muualta, ollaan heti käymässä kimppuun.
Minä ostan torilla kaiken mitä en itse luonnosta löydä, thaimaalaisilta, joilta saa marjat ja sienet puhdistettuina ja hymyn kera. Muutenkin pyrin elämään niin, että kaikessa otan huomioon mamut. Paras ystäväni on tehnyt töitä mamu-lasten parissa. Siinä tulivat äiditkin tutuiksi.
En siltikään tiedä, onko väärin odottaa, että 'maassa maan tavalla'. Isäni vastusti eläessään juutalaisten ja muslimien julmaa teurastustapaa aina piispatasolle asti. Hän kävi asiasta kirjeenvaihtoa Wickströmin kanssa. Noudattavathan suomalaisetkin muissa maissa niiden maiden lakeja ja uskonnollisia pukeutumis- ja muita määräyksiä.
Suomen Kuvalheden pitkässä henkiöhaastettulussa Aki Kaurismäki tiivisti viime eduskuntavaalien jälkeen kaiken yhdellä lauseella: "Nyt minä häpeän suomalaisia." (Sanatarkasti en voi muistaa, mutta hän tarkoitti, että kun hän asuu osittain pois Suomesta, hän maailmalla häpeää kun täällä alkoi yhtäkkiä kammottava etnisten ryhmien todella törkeä haukkuminen.)
Ooooh, tämä on niin pitkä juttu ja minullakin on vanha täti, jonka kanssa puhun pitkiä sunnuntaipuheluita. Hän aloittaa hyvin usein kertomalla jotain, mitä somalit ovat taas aikaan saaneet hänen kotikaupungissaan...;-) Hän on jo 86 vee, joten huokailen ja yritän vaihtaa puheenaihetta.
Leena, tässä kirjassa tosiaan oli kyse siitä, miten maahanmuuttajat nähdään ja on nähty mediassa. Sehän on useimmiten aika eri asia kuin miten ihmiset kohtaavat irl ihmiset. Mutta toisaalta, kun monella ei ole kontakteja oikeassa elämässä, niin on ihan kiinnostavaa tutkia, miltä mamut näyttävät niiden silmin, jotka näkevät vain mediasta.
VastaaPoistaNyt kun olen itse maalla, niin on helpompi kuvitella, miten erilaista elämää täällä kaukana kehä kolmosen takana eletään.
Itse olen miettinyt sitä, miten postiivinen kuva aasialaisista Suomessa on (vielä), kun itse tunnun huomaavan (ja kuulevan) kaikki huonot asiat, joita tekevät =) Mutta ehkä ne on samalla tavalla pahoja asioita kuin mitä suomalaisetkin tekevät...
"En siltikään tiedä, onko väärin odottaa, että 'maassa maan tavalla'" - ei oikeastaan kuulu kirjan asioiden piiriin, ja tuossa menee usein sekaisin tavat ja lait. Mitkä tavat ovat suomalaisten tapoja, joita pitää kunnioittaa ja noudattaa?
Luen nyt mielenkiintoista kirjaa eräästä maahanmuuttajasta, jossa oli kiinnostavaa pohdintaa ko. asiasta. Aina ne tavat eivät ole selviä heille, jotka tulevat, eikä edes meille, jotka olemme.
Joskus tulee esiin sellainen asia, että maahanmuuttaja ei saisi kuulua eikä näkyä, mutta monet puhuvat meikäläisiä kovemmalla äänellä, joten heidät huomataan. Joillekin mamujen rappukäytävään haiseva ruoka on liikaa, mutta maksalaatikko ja kaalisoppa soveltuvat suomalaiseen ympäristöön.
Monesti ne tavat, joita pitää noudattaa työelämässä, ovat tarpeeksi (siis minun mielestä). Mutta entä jos mamu omistaa oman baarin, niin eikö ole taas hänen oma asiansa, onko myöhässä joka aamu töistä ;D
Mutta joo, palaan asiaan, kun nyt oli julkaistu pari muutakin kirjaa. Jos ne ovat kiinnostavia.