Guy Delisle: Shenzhen, Pjongjang, Merkintöjä Burmasta

Jossain vaiheessa ehdin jo kirjoittamaan, että tämä (kirja)vuosi tuntuu erittäin lupaavalta Murakamin ja Haahtelan myötä. Mutta vuosihan vaan parani, kun tartuin Guy Delislen sarjakuva-albumeihin, joissa Delisle kuvaa maita, joihin on matkustanut tekemään töitä tai olemaan koti-isinä. Kirjat ovat siis yhdistettyjä matkakertomuksia ja päiväkirjoja Delislen elämästä.

Guy Delisle on syntynyt vuonna 1966 Kanadassa ja ammatiltaan animaattori. Hän on työskennellyt studioissa Kanadassa ja myöhemmin Euroopassa, mm. Ranskassa. Hän oli myös Aasiassa animaatiostudioissa ohjaajana: näistä vuosista kertovat kirjat Shenzhen (2010, WSOY - alkuperäinen teos Shenzhen 2000) ja  Pjongjang (2009, WSOY - alkuperäinen teos Pyongyang 2003). Myöhemmin Delisle on ollut Myanmarissa vaimonsa kanssa, joka työskenteli lääkärinä maassa: Merkintöjä Burmasta (2008, WSOY - alkuperäinen teos Chroniques Birmanes 2007) kertoo tästä ajasta, jolloin Delisle itse on koti-isänä pienen poikansa kanssa. Suomentamatta on vielä teos Chroniques de Jérusalem (2011), jonka kirjoittamisen aikana hänen vaimonsa työskenteli Jerusalemissa. Viimeisin teos on myös palkittu vuoden parhaana sarjakuva-albumina, joten lienee odottelun arvoinen.

Luin kirjat alkuperäisten kirjojen aikajärjetyksessä, mikä oli hyvä järjestys, sillä Burmassa liikutaan pienen lapsen kanssa - ja näkökulma maahankin on hieman erilainen. Voi olla, että en olisi innostunut tästä viimeisestä teoksesta niin paljon, että olisin lukenut muut teokset. Minusta se ei ollut niin hyvä ja kiinnostava kuin Shenzhen tai Pjongjang.

Shenzhen-teos kertoo kirjoittajan toisesta matkasta Kiinaan: Shenzhen on harmaa ja tylsä kaupunki, jossa oikeastaan kukaan ei osaa englantia. Edes ja varsinkaan tulkit, joiden kanssa pitäisi tehdä työtä. Kirjoittajan mielestä elämä on lähinnä hotellissa, kuntosalilla ja työpaikalla notkumista ja on ihme, jos kirjan sivuilta syntyy yhtään toisenlaista kuvaa Shenzhenistä. No, minusta kiinnostavaa kirjassa oli se, miten ilmeisen eristyksissä elävä länsimaalainen elää Kiinassa työkomennuksella. Miten kielitaidottomana ilonaiheena on se, että saa järkevää syötävää ravintolasta ja miten elämä alkaa rutinoitua, kun alkaa harrastaa kuntosalilla käymistä. 

Kirjasta tulee kovasti mieleen oma työkomennukseni - ei tosiaankaan yhtä kauaksi, eikä yhtä eksoottiseen paikkaan, mutta paikkaan, jossa kaupassa osti jotain, joka oli purkissa, ja kotona tutki, että voiko siitä jostain tehdä ruokaa. Sielläkin elämään alkoi saada enemmän rutiinia, kun aloin käydä salilla. 

Kirja keskittyy aika paljon ruokaan, mutta siinä on myös kerrottu kiinalaisten ihmeellisistä tavoista ja hämmentävistä nähtävyyksistä (pienoiskoossa maailman nähtävyydet), joiden äärellä Delisle huomaa, miten vapaa on, kun voi matkustaa mihin haluaa, jos vain haluaa.

Shenzhen-teoksessa Delisle tuntee olevansa hieman erakko ja irrallaan muusta maailmasta. Juurikin kielitaidon puutteen vuoksi hän jää muun maailman ulkopuolelle.

Shenzhenin ovat myöskin lukeneet mm. Salla ja Norkku.

Pjongjang taas kertoo matkasta Pohjois-Koreaan, jossa on paljon outoja ja ihmeellisiä asioita. Pohjois-Koreassa matkassa on George Orwellin teos 1984, johon maan tilanteella halutaan viitata. Pjongjangissa Delisle ei pääse mihinkään yksin, ilman opasta, joka seuraa ulkomaalaisia vierailijoita. Joihinkin paikkoihin ei pääse edes oppaan kanssa. Pohjois-Koreassa muut ulkomaalaiset ovat lähinnä avustusjärjestöjen työntekijöitä, joiden tulo maahan muuten nähdään maan avautumisena länteen.

Pjongjang on asioiden hämmästelyä: sitä, miten asiat tehdään tässä oudossa ja eristäytyneessä maassa, mm. "vapaaehtoiset" maalaavat siltaa (kunnes ehkä maali loppuu); "vapaaehtoisuuden" vastakohtana ovat työleirit, joita ei virallisesti ole, mutta joiden olemassaolon kaikki tietävät. Työkaverit ja oppaat eivät varsinaisesti ole hilpeintä porukkaa, ja vartioivat myös, että länsimaalainen ei tee mitään hölmöä. Kaikkein vaikein kysymys on se, uskovatko pohjoiskorealaiset siihen propagandaan, jota virallinen taho tarjoaa. Työleirit voivat olla se voimakkain keino saada ihmiset uskomaan, kirjoittaa Delisle.

Vaikka Pjongjang antaa sellaisen kuvan kuin mitä länsimaissa kuuluukin antaa, on kirjassa myös toinen puoli. Tutustuessaan kaupungin eri puoliin Delisle kokee maata eri tavalla kuin mitä länsimaissa on tapana kuvata: kaupungin metrossa (josta saa nähdä kaksi asemanväliä) Delisle huomaa, että vaikka sähköä ei maanpäällä aina olekaan, niin maan alla on salainen loistokas paikka, jossa myöskään sähköä ei säästetä. Jotkut asiat saavat myös toisenlaisen selityksen kuin mihin olemme tottuneet:

Sunnuntai on kävelypäivä. Suuri johtaja on julistanut, että kunnossa pysyäkseen pitäisi kävellä 10 000 askelta päivässä. Lisäksi näin ehkäistään pääkaupungin ylenmääräinen saastuminen. Kyseessä ei siis ole toimenpide kallisarvoisen polttoaineen säästämiseksi, toisin kuin moni kyyninen kapitalisti saattaisi luulla.

Kiinnostava teos oli siksi, että siinä raotettiin toisenlaista kuvaa maasta, jota kauhistellaan ja ihmetellään vähän väliä omassa mediassamme.

Merkintöjä Burmasta on hieman näistä kahdesta eroava teos. Delisle on Myanmarissa vaimonsa mukana ja hoitaa heidän poikaansa koti-isänä. Tai no, tekee hän töitäänkin, sarjakuvakirjan, aina siihen asti, kunnes hänen kyynärpäänsä menee epäkuntoon. Maailmaa tarkastellaan siis myös koti-isän näkökulmasta: sosiaaliset suhteet tulevat paitsi vaimon työpaikalta (lääkärit) myös äitikerhosta, jossa Delisle ainoana miehenä on mukana.

Myös tässä kirjassa Aasian ominaisuudet ja outoudet iskevät päälle: maassa on kuuma, ilmastointi toimii jos toimii, mutta ei kuitenkaan useimmiten, koska maassa on luvattoman usein sähkökatkoja. Myös Myanmarissa on paljon salattuja asioita ja paikkoja, joihin ulkomaalainen ei pääse ilman lupaa tai ei ollenkaan. Vaikka maassa ja kaupungissa tapahtuu paljon (pommeja räjähtelee), Delisle perheineen suhtautuu niihin arjen osana. Kun kauppakeskuksessa räjähtää, niin Delisle miettii vain, että no, hyvä että suunnitelmiin tuli muutos aamulla, emmekä menneet ostoksille sinne.

Ne omituisuudet, jotka Pjongjang-teoksessa olisivat olleet ihmettelyn aihe, ovat asettuneet Myanmarissa jo aivan tavalliseksi osaksi arkipäivää. Toisaalta, onhan meidän omakin asenteemme hieman myönteisempi Myanmariin. 

Delislet jättävät Myanmarin, kun Delislen vaimon järjestö lähtee maasta pois, kokonaan. Samalla teoksessa pohditaan myös eri avustusjärjestöjen toimintaa. 

Hallitus on viimeiset kaksi vuotta pakottanut meidät työskentelemään Mudonin ympäristössä. Mudon ei ole kriisialueella eikä siellä ole syrjittyjä vähemmistöryhmiä. Alueen pitäisi selkeästi olla valtion terveydenhoitojärjestelmän heiniä, ei MSF:n (järjestön nimi). Eikä maksuttomien lääkärinpalvelujen ja lääkkeiden tarjoaminen välttämättä kannusta maata kehittymään. 

Burmassa ovat käyneet Delislen kanssa mm. Norkku, Linnea, Paula, jonka inspiroimana aloin Delislen kirjoja metsästää.

Moni on nimennyt Burma-kirjan parhaimmaksi, ja itse juuri kirjoitin, että en pitänyt tästä niin paljon kuin muista. Se voi johtua myös turnausväsymyksestä, kun luin putkeen kaikki kolme kirjaa. Ja kieltämättä, Burma-teos oli pisin.

No, mutta kuitenkin. Olen niin iloinen, että kirjablogit ovat auttaneet minua löytämään näin mahtavan kirjailijan ja kirjasarjan. En varmastikaan olisi muuten tutustunut Delisleen, mikä olisi ollut hirveä sääli.

Delisle kirjoittaa juuri siitä, mistä olen kiinnostunut: Aasiasta, maista, jotka eivät kuulu normaali-ihmisten kiinnostuksen kohteisiin ja vielä tavalla, joka paitsi näyttää myös puhuttelee.

En tiedä, onko tämä putkeen lukeminen paras vaihtoehto, mutta kun en voinut olla lukemattakaan. Melkein tekisi mieli opiskella ranskaa, että voisi lukea myös kaiken suomentamattoman Delisleltä.

Nyt talviloma jatkuu. Enkä osaa sanoa, mihin suuntaan. Onpa vain mahtavia kirjoja. Kompensoi ehkä ei-niin-mahtavan-hyvää-säätä.