Marissa Mehrin Veristen varjojen ooppera (2013, WSOY) on hieno esikoisteos ja kiinnostava siksi, että kirjallisuudelle melko tyypillinen aihe, kahden päähenkilön välinen rakkaustarina, viedään oopperan lavasteisiin. Mehr on itse sanonut, että elämä on oopperaa ja tässä kirjassa rakkaus on juuri sitä: voimakkaita tunteita kuten epäilyjä, riitoja, sovintoja ja kaiken voittavaa intohimoa.
Kirja alkaa, kun ranskalainen Juliette Roche päätyy huippukouluista ja -arvosanoista huolimatta kaukaisen venäläisen kaupungin oopperaan ohjaamaan Jevgeni Oneginia. Harjoituksissa Juliette kohtaa Dmitrin, jonka hän tietää haluavansa omakseen. Juliette muuttaa pian Dmitrin perässä Moskovaan, jota hän ei kerta kaikkiaan koe omaksi paikakseen. Venäläisen sateisen syksyn ja hyytävän talven lisäksi Juliette ei opi venäläisiä kirjaimia (kyrilliset koukerot eivät antaneet hänelle vihjettä. Kirjaimet kuiskivat toisilleen osoitekilvissä ja tirskuivat), eikä Moskovan karttaa.
Tämä ei ollut se Moskova, josta hän oli nähnyt kuvia. Hän oli odottanut jotain Trupovon kaltaista uneliasta ja hiljaista, harmaata neuvostokaupunkia. Mutta he olivatkin saapuneet keskelle karnevaalia. Oli kuin sirkus olisi saapunut kaupunkiin. Hänellä oli huijattu olo. Dmitri oli tiennyt kaikesta tästä, muttei ollut kertonut.
---
Ummehtuneen vuosisadan tuoksu leijaili tunkkaisessa rappukäytävässä. Suuria koristeellisia ikkunoita ei avattu koskaan ja ne olivat lähes täysin hämähäkinseittien peitossa.
---
Ummehtuneen vuosisadan tuoksu leijaili tunkkaisessa rappukäytävässä. Suuria koristeellisia ikkunoita ei avattu koskaan ja ne olivat lähes täysin hämähäkinseittien peitossa.
Mehrin kirjassa on paljon kuvailua, joka välillä onnistuu ja välillä ontuu. Edellisissä tekstilainauksissa on toisteisuutta ja on toki makuasia kaunokirjallisuudessa, onko se häiritsevää vai viihdyttävää. Välillä taas kirjan tapahtumat ja oopperan musiikkimaailma yhdistyvät kielessäkin tavalla, jonka luulen olleen Mehrin tavoitteena koko kirjan ajan:
Maisema oli kuin Šostakovitšin sinfonia. Pisarat olivat ihmisten arkihuolista raskaat, ne tippuivat paidan kauluksesta sisään ja valuivat pitkin vartaloa kylminä ja kovina. Ilta laskeutui aikaisin ja peitti kaupungin läpitunkemattoman täkkinsä alle. Jäljelle jäi vain myrskyn ääni, se kuulosti intohimoiselta ja rajulta kuin Rimski-Korsakovin jousisoolot. Jos päivä oli lauha, maisema oli rauhaisa ja täyteläinen kuin myöhäiskesän kypsä hedelmä.
Minua itseäni kiinnostaa se, miten eri taiteenlajin saa yhdistettyä kirjallisuuteen, ja Mehrin kirjassa oopperan suuret tunteet ainakin osittain tulevat kirjan sivuilla esiin:
Hän halusi suudella Moskovan lian miehen kengänpohjista. Niellä ja tuntea, kuinka lasinpalat, naulat ja muu roska repivät sisuskaluja.
Ehkä hieman hassusti lasinsirpaleet tai -palat muuttavat paikkaansa kirjan tarinan aikana sisuskaluista selkänahkaan:
Dmitri katui, tunsi syyllisyyttä aiheuttamastaan tuskasta ja lasinsirpaleista, jotka lääkäri oli kerännyt Julietten selkänahasta.
Välillä olisin kaivannut tarinan pysäyttämistä, niin että olisin päässyt kiinni niihin suuriin tunteisiin, joita Julietten ja Dmitrin välillä leiskui. Tai että intohimo ja suuret tunteet olisivat tulleet esille tapahtumissa. Tai ehkä ne tulivatkin, sillä osa kirjasta ja sen tapahtumista jäi minulle aivan arvoitukseksi - liekö syynä se, että en tunne enkä siten tunnista viittauksia eri oopperoihin kirjan sivuilta.
Kirjasta jäi paljon kysymyksiä mieleen, mutta myös hienoja kuvauksia, joista oletan, että kielellä leikkiminen on tarkoituksellista:
Yö oli kylmä. Ilmassa viipyi omistushaluinen talvi, joka ilta se kuristi päivän mittaan jäseniään venytelleen kevään.
Mehrin tapa kirjoittaa ohjasi tarkastelemaan hänen käyttämäänsä kieltä, joten kirjaa lukiessani ja tässä kirjoituksessani kiinnitin tavallista enemmän huomiota kirjan kieleen. Jotkut kielikuvat pysähdyttivät ja jäin miettimään, mitä ne mahtoivat oikeastaan tarkoittaa: Vesi oli heidän ainoa musiikkinsa ja he nauttivat siitä. Se väritti heidän kasvonsa Venäjän väreillä. Niitä värejä ei kukaan muu tuntenut, ainakaan sillä hetkellä. Tekstiä edelsi myös pitkähkö kuvailu Julietten ja Dmitrin tanssista, lukiessani olin juuri uppoutumassa syviin tunteisiin, mutta sitten Venäjän värit töksäytti, koska aloin miettiä, että mitä ne värit oikein ovat ja mitä tällä yritetään sanoa. Siis miten niin kukaan ei niitä tunne?
Pidin kirjan ideasta tosi paljon. Jos kieli ei olisi pysäyttänyt paikoin, olisin varmaan nauttinut kirjasta vielä enemmän. Marissa Mehr on tämän syksyn esikoiskirjailijoista, joilta jään kuitenkin odottamaan paljon jatkolta. Kirja on ilahduttanut myös näitä lukijoita:
Sara,
Arja,
Annami,
Amma,
liisa,
linnea.
Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera
2013, WSOY
285 sivua
Maisema oli kuin Šostakovitšin sinfonia. Pisarat olivat ihmisten arkihuolista raskaat, ne tippuivat paidan kauluksesta sisään ja valuivat pitkin vartaloa kylminä ja kovina. Ilta laskeutui aikaisin ja peitti kaupungin läpitunkemattoman täkkinsä alle. Jäljelle jäi vain myrskyn ääni, se kuulosti intohimoiselta ja rajulta kuin Rimski-Korsakovin jousisoolot. Jos päivä oli lauha, maisema oli rauhaisa ja täyteläinen kuin myöhäiskesän kypsä hedelmä.
Minua itseäni kiinnostaa se, miten eri taiteenlajin saa yhdistettyä kirjallisuuteen, ja Mehrin kirjassa oopperan suuret tunteet ainakin osittain tulevat kirjan sivuilla esiin:
Hän halusi suudella Moskovan lian miehen kengänpohjista. Niellä ja tuntea, kuinka lasinpalat, naulat ja muu roska repivät sisuskaluja.
Ehkä hieman hassusti lasinsirpaleet tai -palat muuttavat paikkaansa kirjan tarinan aikana sisuskaluista selkänahkaan:
Dmitri katui, tunsi syyllisyyttä aiheuttamastaan tuskasta ja lasinsirpaleista, jotka lääkäri oli kerännyt Julietten selkänahasta.
Välillä olisin kaivannut tarinan pysäyttämistä, niin että olisin päässyt kiinni niihin suuriin tunteisiin, joita Julietten ja Dmitrin välillä leiskui. Tai että intohimo ja suuret tunteet olisivat tulleet esille tapahtumissa. Tai ehkä ne tulivatkin, sillä osa kirjasta ja sen tapahtumista jäi minulle aivan arvoitukseksi - liekö syynä se, että en tunne enkä siten tunnista viittauksia eri oopperoihin kirjan sivuilta.
Kirjasta jäi paljon kysymyksiä mieleen, mutta myös hienoja kuvauksia, joista oletan, että kielellä leikkiminen on tarkoituksellista:
Yö oli kylmä. Ilmassa viipyi omistushaluinen talvi, joka ilta se kuristi päivän mittaan jäseniään venytelleen kevään.
Mehrin tapa kirjoittaa ohjasi tarkastelemaan hänen käyttämäänsä kieltä, joten kirjaa lukiessani ja tässä kirjoituksessani kiinnitin tavallista enemmän huomiota kirjan kieleen. Jotkut kielikuvat pysähdyttivät ja jäin miettimään, mitä ne mahtoivat oikeastaan tarkoittaa: Vesi oli heidän ainoa musiikkinsa ja he nauttivat siitä. Se väritti heidän kasvonsa Venäjän väreillä. Niitä värejä ei kukaan muu tuntenut, ainakaan sillä hetkellä. Tekstiä edelsi myös pitkähkö kuvailu Julietten ja Dmitrin tanssista, lukiessani olin juuri uppoutumassa syviin tunteisiin, mutta sitten Venäjän värit töksäytti, koska aloin miettiä, että mitä ne värit oikein ovat ja mitä tällä yritetään sanoa. Siis miten niin kukaan ei niitä tunne?
Pidin kirjan ideasta tosi paljon. Jos kieli ei olisi pysäyttänyt paikoin, olisin varmaan nauttinut kirjasta vielä enemmän. Marissa Mehr on tämän syksyn esikoiskirjailijoista, joilta jään kuitenkin odottamaan paljon jatkolta. Kirja on ilahduttanut myös näitä lukijoita:
Sara,
Arja,
Annami,
Amma,
liisa,
linnea.
Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera
2013, WSOY
285 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti