MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Haruki Murakami: Norwegian Wood

-- suurin osa jutuista oli luultavasti keksittyjä, mutta ne olivat kiinnostavia. Hän teki tarkkoja havaintoja ja käytti terävää kieltä, hän oli kärkevä ja hauska. Hän osasi sävähdyttää. Kyllä, siinä hän oli hyvä, kerta kaikkiaan - hän osasi sävähdyttää ja koskettaa kuulijaa. Hän myös tiesi, että hänellä oli sellainen kyky. Hän pyrki käyttämään sitä niin taiten ja tehokkaasti kuin mahdollista. Hän sai kuulijan tuntemaan juuri niin kuin hän halusi - suuttumaan, suremaan, säälimään, pettymään, ihastumaan.  


Haruki Murakamin Norwegian Wood (2012,Tammi - alkuperäinen teos Noruwei no mori 1987, kääntänyt englanninkielisestä käännöksestä Aleksi Milonoff) kiinnosti kevättalven kirjauutuuksista, eikä kyllä tuottanut pettymystä. Se heti alkuun salailematta todettakoon. Edellä oleva lainaus on Harukamin teoksen sivuillta ja kuvaa erästä teoksessa vierailevaa henkilöhahmoa, mutta kuvaa myös Harukamin kertojan- ja tässä tapauksessa kirjoittajanlahjoja. Juonellisesti kirjassa ei mitään ihmeitä tapahdu, tai tapahtuu kovastikin. Riippuu ihan siitä, mitä juonella käsitetään. Kyseessä on kasvutarina, japanilaisen nuoren miehen kasvua isoon maailmaan.

Teoksen päähenkilö on Toru Watanabe, parikymppiseksi päätyvä opiskelijanuori, joka on hieman yksinäinen ja syvästi tunteva miehenalku. Hän elää voimakkaasti ystävyyssuhteensa ja ensirakkautensa, seksinnälkänsä, opiskelunsa - surunsa ja ilonsa. Parikymppisen opiskelijapojan elämän.

Muistoihin vuosiin 1969 ja 1970, joihin aikoihin kirjan tapahtumat sijoittuvat, muistelijan kuljettaa the Beatlesin Norwegian Wood -kappale, josta kirjan nimi. Kirjassa eletään tietysti Japanissa, Tokiossa ja välillä käydään muuallakin Japanissa. 60-luvun lopun Japani näyttäytyy kovin samanlaisena kuin länsimaidenkin 60-luku: siihen tuntuu kuuluvan päihteiden käyttö ja seikkailut vieraissa vuoteissa vapaamielisesti.

Kirjan ansio on kertoa tarinoita ihmisistä, jotka kohtaavat toisensa: Toru kohtaa paitsi tyttöystäviä myös opiskelukavereita, joista hänellä on - totta tosiaan - kyky kertoa tarinoita. Torun tapaamat ihmiset, varsinkin Naoko ja Reiko, ovat hieman omituisia. Mutta toisaalta, normaaliuden raja on aina kyseenalainen.

"Miksi sinä pidät aina sellaisista - tai siis tällaisista ihmisistä? Tällaisista omituisista kaheleista, jotka ovat hukkumaisillaan. Niin kuin minä (Naoko) ja Kizuki ja Reiko. Mikset voi pitää normaaleista ihmisistä?"
"En minä näe teitä kummallisina", sanoin mietittyäni hetken. "En pidä sinua, Kizukia tai Reikoa mitenkään kaheleina. Ne joita minä pidän kaheleina kulkevat vapaina."

Itse pidin kirjasta juuri siksi, että sen henkilöhahmot eivät ole normaaleja, vaan liikkuvat mielisairauden ja itsemurhan partaalla. Ehkä varmaan siksi, että minua ei ole koskaan kiehtonut keskiluokkainen tai keski-ikäinen, normaalisti työssä käyvä ja lapsiaan muita paheksuen kasvattava henkilöhahmo (ja pelkään että itse olen juuri sellainen). Ja ehkä siksi pidin tästä kirjasta, koska siinä liikuttiin parikymppisten maailmassa, jolloin kaikki (tunteet, ihmissuhteet, normaalius - elämä) tunnetaan jotenkin niin paljon syvemmin kuin 15 vuotta vanhempana. Lukeminen oli tavallaan myös nostalginen matka, jonka aikana mietin, millainen olin itse aikana, jolloin kaikki elämässä oli vähän erilaista kuin nyt. Uutta ja paljon tunteita herättävää.

Kirjassa oli paljon kaikkea, mistä voi vain pitää: kirjailija kuljettaa lukijaa tunteesta toiseen - ja vaikka ihmiskohtalot vaikuttavat surullisilta, niin teoksen sivuilla on kuitenkin humoristinen ja pohjimmiltaan positiivinen vire. Ehkä se on se nuoruus.

Kirjassa ennakoidaan tapahtumia, mikä tietysti on helppoa, koska kirjan kertoja muistelee menneitä. Siksikin biisi Norwegian Wood nousee kirjan juonen kannalta tärkeäksi:

"Tuo kappale voi tehdä minut älyttömän surulliseksi", Naoko sanoi. "En tiedä miksi. Kuvittelen jostain syystä, että harhailen synkässä metsässä. Olen yksin ja on kylmää ja pimeää eikä kukaan tule pelastamaan minua - - "


Harukamin kirja oli ehdottomasti parasta, mitä olen tänä vuonna lukenut. Parastahan on myös se, että Harukamin teokset eivät ole tässä, vaan tutustuminen kirjailijan tuotantoon on vasta aluillaan.

Arvioni (ilman pienintäkään epäilystä):
+ + + + +

Aiemmin tämän kirjan ovat lukeneet ja siitä pitäneet:  

Sara ja
Katja


Ja lopuksi vielä kirjasta kaivettu elämänohje (joka iskee näin suklaanystävän mieleen): 


"Muista, että elämä on suklaarasia. 
- - "
Tiedät varmaan ne rasiat, joissa on erisorttisia konvehteja, mutta vain osa niistä maistuu hyviltä. Sieltä syö vain ne hyvät suklaat ja jättää kaikki pahat. Sitä minä ajattelen aina, kun elämässä tulee eteen vaikeita asioita. Ajattelen, että nyt minun täytyy vain hotkaista pahat konvehdit ja kaikki on taas hvyin.
Elämä on suklaarasia." 

Kirja, joka sisältää tällaista viisautta, ei voi olla muuta kuin aivan 
mahtava!  


12 kommenttia:

  1. Itsekin tykkäsin tästä ihan hirvittävästi! Oli kyllä ehdottomasti positiivinen yllätys kun alunperin Norwegian Woodin kirjastosta ihan sattumalta bongasin, eikä ollut mitään suurempia ennakko-odotuksia kirjan suhteen. Mahtavaa, että tästä kirjasta tykkää niin monet kirjabloggarit. :D

    VastaaPoista
  2. Jos joku ei pidä tästä, niin saa kyllä aika perusteellisesti perustella tykkäämättömyytensä. Eikä siis siinä mitään, ei ole pakko tykätä siitä mistä muutkin, kunhan vaan kertoo, miksi ei pitänyt.

    Minäkään en tiennyt, että mitä odottaa kirjalta, joten lähdin matkaan ihan tabula rasa -pohjalta. Oli kyllä positiivinen yllätys. Ja ainoa, mikä harmitti, taas se, että kirja loppui.

    Ai joo, ja löysin kivan blogisi!

    VastaaPoista
  3. Aion heti vapaan hetken sattuessa tarttua tähän kirjaan, tätä kun on kehuttu niin laajalti. Kävin katsomassa elokuvan viime kesänä ja se ei kyllä yksistään säväyttänyt ollenkaan. Mutta kirja kuulostaa ehdottomasti lukemisen arvoiselta. Kiitos tästä arviosta! :)

    VastaaPoista
  4. Tätä odotan.. Jännittävää tutustua "normaalimpaan" Murakamiin.

    Ihana arvio, tuli hyvä mieli.

    VastaaPoista
  5. Olen kanssasi niin samaa mieltä tästä kirjasta! Kirja on ehdottomasti parasta, mitä olen alkuvuonna lukenut. Ja vaikka vuoden alussa on vaikeaa tai ehkä hieman tyhmääkin julistaa mitään, niin veikkaan kyllä Norwegian Woodin olevan yksi koko vuoden huikeimmista lukukokemuksistani.

    Norwegian Woodissa on kaikki kohdallaan: tarina, tunnelma, melankolia, pieni epänormaalius ja ajelehtiminen, kauneus...

    Minulle tuli jonkinlainen haikeus kirjan loppuessa.

    VastaaPoista
  6. Mahtavaa että sinäkin ihastuit tähän :) Itse olen vieläkin aivan mykkänä ihastuksesta tämän kirjan kanssa.

    Tuo kirjan surumielisyyden ja kepeän positiivisuuden yhdistelmä on tosiaan hieno. Jotenkin sitä tunsi itsekin kokevansa hetken aikaa kaiken paljon väkevämmissä väreissä kirjan lukemisen jälkeen. Ja henkilöhahmoihin ihastuin.

    VastaaPoista
  7. Katja: joo, sama haikeus täällä - siis yritin oikein viivytellä kirjan lopun kanssa, mutta tämähän on nopealukuinenkin kaiken lisäksi... JA myös siitä, että saattaa mennä tovi taas, ennen kuin yhtä hieno kirja tulee vastaan.

    Linnea: mun pitää varmaan tutustua sitten siihen ei-niin-normaaliin. hitsit, tämä oli kyllä just tällaisena niin hieno!

    Rosa: mä en tiedä leffasta, mutta tämä oli kyllä hieno. joo, vähän vaikea kuvitella, että kirjaa voisi yhtä hienona saattaa leffaksi. Kun se hienous syntyi juuri kaikista kirjan osista ja elementeistä. Eihän niitä saa leffaan!

    VastaaPoista
  8. Liisa, sinäpä sen sanoit: "Tuo kirjan surumielisyyden ja kepeän positiivisuuden yhdistelmä on tosiaan hieno". Näin juuri.

    VastaaPoista
  9. Hei,
    löysin vasta nyt bloggauksesi tästä - itse kirjoitin eilen. Laitoin linkin Ilselästä tänne nyt vasta vähän myöhässä.

    Minulle tämä ei ollut ihan sitä mitä odotin, kun jotenkin hetki oli väärä tällaiselle hitaalle itsetutkiskelulle ja muutenkin koko se nuoruus oli tosielämän kahinoitten päälle just nyt liikaa. Tämä on perusteluni sille, että jos antaisin tähtiä, tämä saisi ehkä neljä viidestä.

    VastaaPoista
  10. Minna, joskus oma elämä ei vaan osu yksiin kirjan elämän kanssa. Mulla taas vähän sellainen nuoruuden mietiskely ollut meneillään, niin tavallaan osui oikeaan aikaan.

    VastaaPoista
  11. Minua vaivaa kauheasti, että kirjoitat Murakamin nimen tekstissäsi monta kertaa "Harukami". Vai onko se jonkinlainen Haruki+Murakami -yhdistelmä?

    VastaaPoista
  12. Hah hah haa =D

    Voi olla, että tekstiin on livahtanut tuota muotoa, kun usein ajattelen just niin sen nimen. Ei ole silleen hirveästi joka päivä käytössä nuo japanilaisnimet, niin niissä jotenkin iskee nimisokeus.

    Opin ystäväni pojan japanlaisnimenkin oikein vasta parin vuoden tuttavuuden jälkeen. Onneksi ei ystävääni haitannut tai sitten oli vain japanilaisen kohtelias, eikä ollut huomaavinaan. Varmaan vähän sama kuin mäkään en jaksa huomauttaa, kun joku ihminen monta kertaa sanoo mun lasten nimet väärin.

    Joo, tosiaan, joitakin varmaan häiritsee, kun ei saa nimiä oikein. Jos mua haittaisi, niin varmaan kävisin nyt pikapikaa korjaamassta nimet. Jaksaiskohan sitä...

    Tai sitten se nimi voisi olla ihan mun antama lempinimi. Uskoiskohan kukaan?

    VastaaPoista