Sadetta, märkää, pimeän alkamista.
Ja pahinta on se,
että voi laskea,
miten monta kuukautta, päivää, tuntia
tämä sama jatkuu.
Onneksi en osaa laskea minuutteja enkä
sekunteja.
Ahdistuisin.
****
Samalla syksy on kuitenkin
uusia harrastuksia
ja virikkeitä.
Virginia Woolf kirjoitti, että jokainen nainen tarvitsee oman huoneen.
Sanoisin, että jokainen nainen tarvitsee
oman harrastuksen, henkireiän.
Vaikka pohjimmiltaan kai ajatus on sama, oli se huone tai harrastus,
omaa kuitenkin.
Myönnän, että syksyllä painan usein
paniikkinappulaa.
Aloitan, en vain yhtä, vaan monta uutta asiaa.
Välillä ihan vain siksi, että en löydä itseäni
sohvannurkasta lokakuun lopussa.
Täytyy pakottaa itsensä ylös, ulos ja
ihan mihin vain.
Oman kodin oma nurkka voi olla toiselle se paikka,
jossa on parasta olla syksyn sateissa.
Minulle sohvannurkka on yhtä kuin ahdistus.
Tai ainakin täytyy olla poissa nurkastaan,
huomatakseen,
miten hyvä siinä on välillä olla.
Joskus riittää, että lähtee käymään kauemmaksi
vaikka vain mielessään.
Pois voi lähteä kirjan sivuille,
elokuvan juoneen tai
musiikin siiville.
****
Välillä sitä rakastuu johonkin
sivuun, juoneen tai säveleen.
Yksi haave liittyy
ainakin näihin säveliin.
Niistä sitten joskus enemmän,
jos haaveet alkavat käydä
toteen.
Yhdessä.
Sitten on vielä tämä yksi,
pakkomielle,
pakkopulla.
Kärsivällisyyttä
se vaatii.
Niin kuin kaikki muukin.
En ole aivan varma,
mitä teen.
Vähän niin kuin kaikessa muussakaan
en ole.
Mutta ainakin mulla on hyvät aikomukset.
Vähän niin kuin
muussakin.
Olen muuten aina ajatellut, että kiinnostuksen kohteet
eivät päälle päin näy.
Mutta tänään
mut paljastettiin.
Hassua.
Ps. En ole taaskaan lukenut kovin paljon mitään.
Joskus jään haaveiluvaihteelle
jumiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti