Pirjo Hassinen: Rouva

Millaista oli suudella suuta joka vähät välitti pehmeydestään, sillä maailmassa ja päivässä oli niin paljon muuta ajateltavaa. Tärkeitä asioita. Ne kilpailivat koko ajan naisen huomiosta. Siksi suutelijan oli pantava parastaan: näyteltävä koko suudelma omilla huulillaan ja omalla kielellään, jotta vakuuttaisi naisen. Millaista oli suudella naista, joka ei pelännyt, että tämän syleilyn jälkeen mies lähtee jatkamaan matkaansa?

Olen lukenut monta Pirjo Hassisen teosta. Luulen, että olen lukenut ne kaikki, mutta en ole ihastunut Hassisen esikoisteoksen, Joelin jälkeen oikeastaan kovinkaan paljon mihinkään toiseen teokseen. Siksi en lähtenyt lukemaan Rouvaa (2011, Otava) kovinkaan luottavaisesti. Hassisen teokset ovat olleet kiinnostavia, mutta jotenkin niistä on aina puuttunut se jokin, joka olisi saanut minut voihkimaan ja ihastelemaan. Siis Joelin jälkeen.

Joel oli minulle sellainen kirja, jonka löytämishetken Turun vanhasta kaupunginkirjastosta vieläkin muistan: olin ihastuksissani ja mietin, että voiko tällaista oikeasti olla, miten joku uskaltaakin sanoa ja kirjoittaa näin. Onko se luvallistakaan? Joelissa sukupuoliroolit ja katsomisen kulttuuri on käännetty toisinpäin, samaa voisi sanoa Rouvastakin. Kuinka monta kertaa sitä onkaan ihmetelty, että miten niin vanha mies voikaan mennä naimisiin niin nuoren kanssa. Tai ehkä sitä asiaa on ihmetelty lähinnä toisinpäin. Kuiskittu, että ei kai vain olisi rahan takia.

Rouva kertoo eri aikatasoilla, kuinka Meeri elää tavallista 60-luvun loppuista nuoren aikuisen elämää: tekee sivutöitä, opiskelee ja on löytänyt asunnon aviomiehensä kanssa. Ohittanut asuntojonossa monta muuta, sillä vuokranantaja Virva Rae on niin mukava ihminen, että on ymmärtänyt nuorenparin halun elää omaa elämää. Tai sitten Virva Rakeella on muita suunnitelmia. Meerin nuoren ja salskean aviomiehen, Jannen hän kuitenkin ottaa mieluusti töihin palkkalistoilleen.

Kirjan toinen aikataso on nykypäivä. Se hetki, jolloin Meerille ilmoitetaan, että hänen aviopuolisonsa on kuollut. Meeri ei tunne pienintäkään kiinnostusta hautajaisiin osallistumisesta, mutta hoitaa viimeisen velvollisuutensa, hautajaisten järjestelyn. Mitä niin pahaa pariskunnan välille on voinut tapahtua, että toisen kuolema ei aiheuta tunnetta suuntaan eikä toiseen?

Aikatasoja on kolmaskin, 90-luku, jolloin kerrotaan Meerin elämästä, ajasta, jolloin hänen opintonsa ovat tuottaneet toivotun tuloksen: työn bisnes-alalla, mikä takaa Meerille hyvän toimeentulon ja mahdollisuuden tehdä rikkaan naisen ratkaisuja elämässä.

Rikkaus on valtaa ja ne molemmat kiehtovat vastakkaista sukupuolta. Näin on perinteisesti ajateltu niin päin, että rikas mies kiinnostaa kauniita nuoria naisia. Voiko sukupuolet kääntää toisinpäin? Jos elämässä tulee vastaan epäonnistumisia tai sairauksia, onko silloin lupa jo vähän nauttiakin elämästä? Onko naisella myös lupa nauttia?

Hassisen naiset eivät ole puumia, vaan heidän vetovoimansa perustuu siihen samaan, mihin rikkaan ja menestyneen, vanhemman puoleisen miehen. Kirja on taitavasti kerrottu ja punottu juonen kannalta: alussa heränneet kysymykset saavat vastauksen kirjan edetessä, eivät tosin liian helposti ja jotain jää myös lukijan mietittäväksi. Esimerkiksi se, että ovatko sukupuolet tässä asiassa tasa-arvoisia keskenään?

Ja mikä itse olin? Ajatuksista ja sanoista, jotka päivällä kiusasivat mieltä, tuli iltaöisin niin isoja ja kulmikkaita, etteivät ne mahtuneet ruumiiseeni. Makasin selälläni kipeää tekevän kuution päällä: syyllisyys. Käänsin kylkeä: aviorikos. Pyörin vielä mahallenikin: salaileva huora.

Pidin Hassisen teoksesta enemmän kuin yhdestäkään Joelin jälkeen. En tiedä, pidinkö siitä juuri sen takia, että se voisi olla kuin jatkoa Joelissa esillä olleille teemoille vai olisinko pitänyt siitä myös, jos Joelia ei olisi koskaan ollutkaan olemassa? Vaarana tällaisessa saman teeman pyörittämisessä voi olla se, että joku lukija voi nähdä kirjan vanhan aiheen uudelleen lämmittämisenä, eikä siksi innostu.

Minä innostuin, pidin kirjasta, eikä tästä jäänyt yhtään sellainen olo kuin monesta muusta Hassisen teoksesta. Moni kirja on tuntunut liian karkailevalta, mutta Rouva pysyi kasassa alusta loppuun asti.

Samalla kun kirjassa tuotiin esiin sukupuolten eroja ja samanlaisuuksia, siinä myös puhuttiin huumorin keinoin vanhenemisesta ja vanhuuden iloista (ei aina vain suruista!) - tässä kirjassa viimeinen huumorin pilke tuli viimeisessä virkkeessä (ei kannata mennä sitä lukemaan ensimmäiseksi, sillä kunnolla huumorin kukkanen aukeaa vasta, kun on lukenut ensin koko teoksen). Tämä ei ole se viimeinen virke, mutta kuvaa kirjassa olevaa suhtautumista vanhuuteen:

Huitaisin hänet poistumaan. Kun ihminen lähentelee seitsemääkymmentä, kaikki mielenkuohunta tulkitaan sydänkohtaukseksi tai halvaukseksi eikä tajua, että nuorempana sama ihminen olisi samassa tilanteessa potkinut seiniä tai karjunut kuin sadetta odottamaan kyllästnyt intiaani.