Kaksi kertaa Aasiassa - matkakirjat

En yleensä lue matkakirjoja, kun olen lähdössä matkalle.

Siis sellaisia, joissa kerrotaan must see -nähtävyydet,

koska silloin tuntuu, että matka on kutakuinkin jo matkustettu kotona.

No, okei, myönnetään, on matkaoppaissa ideansakin:

jos paikan päällä on tuhansia vuosia, tai no, satoja ainakin,

vanha temppeli, niin onhan se vähän noloa tulla takaisin ja kertoa, että ei nyt tullut käytyä juuri tällä maailmankuululla paikalla.

Mutta ehkä sitten seuraavalla kerralla, 

kun matkustaa vaikeasti toiselle puolelle maailmaa... 

****

Olen käynyt Katmandussa kerran, ja paikan päällä sitten kaivoin esiin Lonely Planetin kirjan ihan vain edellä mainituista syistä.

Viimeiset kaksi päivää kierrettiin sitten juuri ne must see -paikat,

ja ymmärsin siellä temppelin juurella, että miksi juuri näitä nähtävyyksiä paikalliset eivät olleet pitäneet niinä samoina must see -paikkoina:

Temppelin luokse oli vaikea mennä,

ja temppelien seutu oli likainen ja haiseva.

EI ihme, että kuva Nepalista on sitten likainen ja haiseva...

No, mutta matkan jälkeen olen lukenut enemmän Nepalista. 

Ihan vain tarkistaakseni, että tuliko nähtyä ja koettua paikka jotenkin oikein. 

Tai samoin. 

Reijo Härkönen on vieraillut Nepalissa lähes 50 kertaa vuodesta 1982 alkaen ja teos 

Tiikerin jalanjälki - Matkakertomuksia Nepalista (2009, Books on Demand)) on Härkosen 96-sivuinen teos matkoilta näkemästään ja kuulemastaan. 

Kirja alkaa Dasain-juhlilla. Juhlien merkitys on jäänyt itselleni kovin satunnaiseksi: miksi juhlat kestävät 10 päivää ja mitä oikein juhlitaan. Kysymys jää Härkösen teoksen jälkeenkin avonaiseksi, sillä juhlista, kuten muustakin maassa nähdystä, kerrotaan vain pieniä paloja.

Hirmuisesti rahaa tähän teokseen ei ole uhrattu, sillä kansikuvien lisäksi teoksessa ei ole kuvia. Kirjassa kyllä kerrotaan olennaiset tiedot paikoista ja asioista, mutta jos ei ole paikalla käynyt, niin muistiinkirjoitetut palaset saattavat jäädä kovin irtonaisiksi.

Teoksessa kuvataan näkymiä ja kerrotaan hauskoista tai maata kuvaavista kohtaamisista paikallisten kanssa. 

Tästä kirjasta on todella vaikeaa kirjoittaa mitään valaisevaa, 

joten tyydyn kirjoittamaan omien kuvien innoittamana pieniä satunnaisia huomioita.  

Boudhnathin stupa kohoaa mahtavana näkyviin - - se on yksi Aasian suurimmista buddhalaisista puolipallon muotoisista temppeleistä.

Nepalissa on vanhoja niniä ja moderneja nimiä kuten Suomessakin. Yhden nimen antaa pappi lapselle 11. päivänä syntymän jälkeen. Se ei ole kuitenkaan se nimi, jolla lasta kutsutaan. Kutsumanimi on Nepalissa sillä tavalla vapaamuotoinen, että sen voi vaikka vaihtaa ennen kouluunmenoa, jos vanhemmat niin päättävät. Papin antama nimi perustuu tähtimerkkiin ja riippuu syntymäajasta.

Pashupatinathiin ei ole kovin pitkä matka Boudhnatin stupalta. Hindutemppeli on Nepalin pyhin ja yksi pyhimmistä koko hindulaisessa maailmassa.

Miljoonat matkailijat vuosien varrella ovat ihailleet auringonnousuja ja -laskuja Pokharan laaksossa ja katselleet vajaan 50 kilometrin päässä kohoavaa 6 997 metrin korkuista mahtavaa, kolmionmuotoista vuorta. Machhapuchhre on saanut nimensä huipustaan, joka sopivasta suunnasta katsottuna muistuttaa kalanpyrstöä. Se on monen mielestä Himalajan vuoririvin kaunein vuori.

Nepal on opettanut kaikille kärsivällisyyttä ja vähentänyt epäluuloja. - - Jos Intiassa oppi epäilemään kaikkea, Nepalissa ei tarvitse olla epäluuloinen.

...syljeskely kokolattiamatolle ei ole sopivaa...

Jos haluaa saada jonkinlaisen kuvan Nepalista, sen ihmisistä, muutoksista ja vaikkapa eroista maaseudun ja Katmandun välillä, niin kannattaa vilkaista kirja läpi.

Itselleni teoksesta oli se hyöty, että muistan taas, mikä oli minkäkin temppelin nimi,

ja myöskin tuo hotellin käytävän kyltti, joka minusta oli varsin merkillinen,

saa selityksensä.

Kaiken kaikkiaan, Nepal kuulostaa varsin samanlaiselta kirjassa kuin minkälaisena sen koin.

Jos Nepalista haluaa saada kivan, realistisen kuvan,

niin aina voi vierailla

Katmandun kaduilla videoiden kautta.

KLIK!

*****

Toinen Aasia-kirja viekoitteli kirjastossa,

Merituulia Lehtisen Backpackerit Kaakkois-Aasiassa - Retkiä ja ruokaa (2003, Forest Econo) on taas 21-vuotiaan naisen kirjoittama matkakirja Aasiasta: Vietnamista, Thaimaasta, Kamputseasta ja Malesiasta.

Ihan ensiksi pitää sanoa, että olen kirjan kannen vihreänä kateudesta:

luulen, että ihan jokainen 21-vvuotias ei ole kuitenkaan saanut asiakseen kirjan tekemistä Aasian ruoista.

Tai edes lähinaapurista.

Tai mistään.

 Kun edellisen kirjan tekijä oli käynyt 50 kertaa Nepalissa, niin luulen, että kokemus alalta on hieman erilainen tämän kirjan tekijällä.  

Teoksessa, toisin kuin edellisessä on aivan mahtavan upea kuvitus ja painatus: useimmilla sivuilla on värikuvina maisemia maista, joissa kulloinkin seikkaillaan. Kunkin maan alussa kerrotaan maan historiasta olennaisia tietoja.

Miinusta tulee heti siitä, että nämä historiaosuudet ovat täysin erillään muusta tekstistä, ja kun paikan päällä käydään nähtävyyksien luona, ne ovat 'eräitä patsaita' ja selostus nähtävyydestä voi olla tyyliin: 

'ajoimme nähtävyyden luo, mutta valitettavasti emme sitä ihan löytäneetkään'.

Kokonaiskuvaa paikoista tästä kirjasta ei saa, ja usein kuvatkin liittyvät aivan toiseen aiheeseen kuin mitä sivulla käsitellään. 

Hassua on lukea, miten kiivetään portaat ylös ja näkymä alas oli huikea. 

No, miten olisi se huikea näkymä kuvana sitten tekstin loppuun tai edes tekstin tasolla kuvailua. 

Kirjassa onkin keskitytty enemmän kuvailemaan, 

miten matka tehtiin 

kuin itse kohdetta. 

Kirjan anti on aasialainen ruoka,

kuvista suurinosa on valittu tätä teemaa muistaen.

Ja kuvat ruoista ja raaka-aineista, siis ylipäätään ruokaan liittyen ovat huikeita.

Ongelmana tässä teoksessa on se, että kuvat, tekstit ja ruokateema eivät limity yhteen

niin saumattomasti kuin itselleni mieluista olisi.

Sellaiselle, jolle sopii asioiden käsittely erikseen, 

kirja on tietysti mitä mieluisin. 

Hieman ihmetyttää myös se, että kirjassa ei ole yhtään kuvaa esimerkiksi ruokapaikasta, jolloin tulisi jotain käsitystä siitä, mitä syötiin missäkin.  

Teoksen kiinnostavinta osuutta on Thaimaan kokkikoulu, jossa kirjan tekijät kokkaavat aasialaista ruokaa.

Tässä teksti ja kuva ovat yhteydessä toisiinsa

saumattomasti. 

Kirjan alussa minua ihmetytti myös termi backpackerit, kun sille on suomenkielinenkin sana olemassa. Eikä pelkästään sana ole kumma, vaan sen merkitys kirjassa:

reppumatkailijat ovat hirveän urheita, kun matkaavat kävellen, kun mopollakin pääsisi,

mutta sitten taas mennään kerjäläisten ohi huippuravintolaan syömään,

onhan se tosi halpaa kuitenkin.

Aasiassa matkailevat ehkä haluavat nähdä itsensä tällaisina yksinäisinä 

reppumatkailijana, 

jotka näkevät ja kokevat jotain 

aivan erityistä.

Sellaista, johon kuka tahansa ei yllä ja saavuta. 

Jotenkin sellaisen käsityksen sain myös, 

kun kiipeilimme temppeleiden portaita ylös ja alas

ja kohtasimme muita länsimaalaisia.

***

Syksy on minulle se kuukausi, jolloin kaukokaipuu iskee pahiten. 

Ajatus kahdeksan kuukauden pimeästä, märästä ja kylmästä ei houkuttele tippaakaan. 

Pahinta on, että niinä aikoina, kun matkailu Aasiassa olisi miellyttävää, 

on paahdettava töitä kotimaassa, 

ja silloin, kun olisi vapaata ja lomaa, 

Aasia on niin kuuma, että ei tee mieli mennä.

Olen myös päättänyt, että Nepaliin en astu, ennen kuin osaan kieltä. 

Tänään olen pienen askelee lähempänä sitä tavoitetta, 

aakkosista kolmasosa jo hallussa...