Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus (2010, Otava - Purple Hibiskus, suomentanut Kristiina Savikurki) on monessa kirjablogissa saanut hyvän vastaanoton. Pahoittelen muuten nyt, en jaksa linkittää muita blogeja, koska minusta tuntuu, että kaikki ovat lukeneet Hibiskuksen, joten arvioita löytää kyllä googlailemalla aika moniakin. 

Adichie on minulle vaikea kirjailija, Puolikas keltaista aurinkoa jäi viime talvena kesken, mutta toisaalta taas pidin paljonkin Adichien novelleista Huominen on liian kaukana -teoksessa. Purppuranpunainen hibiskus -teos sijoittuu johonkin välimaastoon kirjojen miellyttävyysmittareillani; voi olla, että ilman Afrikka-teemaa olisin jättänyt tämänkin kirja kesken. Nyt luin sen loppuun, en ahmimalla kuitenkaan, vaan oikeastaan luin välillä useampaakin kirjaa. Ehkä Ruanda-kirja oli niin voimakas kirja, että nyt pari sen jälkeen lukemaani eivät tunnu oikein miltään.

Noin vuosi sitten tutustuin Afrikkaan taiteen kautta, ja Afrikka esiintyi taiteessa kovin väkivaltaisena paikkana. Kaikkia Afrikka-kirjoja, joita olen lukenut viimeisten viikkojen aikana, leimaa kovasti väkivalta, eikä Adichien Hibiskus ollut mikään poikkeus sarjassa. Tässä teoksessa minäkertojan, Kambilin isä on väkivaltainen mies. Isä on lisäksi yltiöuskonnollinen, jonka kasvatuksessa vaihtelevat järkyttävän pitkät rukoukset, kuri, isot vaatimukset lapsiin. 

Lyhyesti kertoen, Kambili kasvaa rakastaen isäänsä, mutta kuitenkin samalla tätä peläten. Kambilin täti yrittää pelastaa Kambilin ja tämän veljen, Jajan, kun isä hakkaa Kambilin melkein kuoliaaksi. Vaikka kirja on väkivaltaa täynnä, on tässäkin teoksessa pieni toivon siemen, joka kasvaa kuin huomaamatta esiin. Kambilin äiti, joka tuntuu olevan täysin miehensä nyrkin alla, ei sitä lopulta olekaan. 

Miksi sinä kuvittelet minun uurastavan niin ankarasti, jotta sinä ja Jaja saisitte parhaat mahdolliset lähtökohdat? Sinun on näytettävä, että olet ansainnut nämä etuoikeudet. Koska Jumala on antanut sinulle paljon, Hän myös odottaa sinulta paljon. Hän odottaa täydellisyyttä. Minulla ei ollut isää, joka olisi pannut minut parhaisiin kouluihin. 

Kirjassa on kristillisyyden ohella esillä myös vanhaa afrikkalaista uskontoa: Kambilin isoisä on vanhauskoinen; uskonto myöskin erottaa Kambilin perheen muusta suvusta, koska isä ei halua heidän olevan tekemisissä vääräuskoisten kanssa. Kambili rakastaa isoisäänsä ja yrittää varjella isoisänsä kuvaa viimeiseen asti. Ainoa, mitä vanhasta jäi jäljelle. Kambilin isä näkee Kambilissa tällöin pahan ja alkaa päättömästi hakata tytärtään, joten voisi nähdä, että Afrikan  vanhat perinteet ja uskonto kohtaavat kristinuskon teoksen käännekohdassa.

Kambilin täti, Ifeoma on töissä yliopistossa ja kohtaa valtiollisen kuohunnan: paitsi että kaikesta on pulaa myös yliopiston väki pyritään vaientamaan. Lopulta Ifeoma lähtee maasta kokonaan pois.

Politiikka, uskonto ja yhteiskunnalliset muutokset näyttäytyvät teoksen päähenkilöiden elämässä, ja sekoittuvat väkivaltaan. 

****

Kirjassa ei ollut oikeastaan mitään vikaa, mutta jotenkin en vain päässyt kirjaan sisälle. Chimamanda Ngozi Adichien teoksessa on paljon samaa kuin intialaisten kirjailijoiden teoksissa. Samaa on myös se, että Adichie on intialaisten kirjailijoiden tapaan koulutettujen vanhempien koulutettu lapsi, joka on muuttanut kotimaastaan Yhdysvaltoihin, ja tarkastelee näiden kahden erilaisen maailman kohtaamista. Itselleni intialaisten kirjailijoiden teoksissa on kiinnostavaa löytää selityksiä joillekin oudoille asioille, joita olen muutamia vuosia ihmetellyt ja löytää myös sanoja, joita tiedän ja tunnen. Adichie kirjoittaa samalla tavalla omia sanoja kirjaan, ja myös tietyllä tavalla afrikkalaisuus näkyy teoksissa - ja tämä sama, joka intialaisissa kirjoissa lähentää minua teokseen, on Adichien teoksissa se, joka saa minut kauemmaksi kirjan maailmasta. 

Niin, ei tämä kirja ollut lainkaan huono. Luin sen, ihan mielellänikin paikoitellen, mutta en suinpäin rakastunut. Adichien kieli ei ollut mitenkään niin erityistä, että olisin siitäkään innoissani. 

***

Nyt alkaa vaikuttaa kai siltä, että nitisen ja natisen kirjoista koko ajan, eikä mikään miellytä minua. Ei saa ymmärtää väärin, kyllä niitä helmiä tulee vastaan. Olen lukemassa yhtä sellaista. Ja sekin on Afrikasta, mutta hieman pohjoisemmasta. 

Yritän kertoa, miksi se saa minut innostumaan, sukeltamaan maailmaansa ja ahmimaan sivu sivulta tarinan.