Leah Chishugi: Pitkä matka paratiisiin

Ruanda.

Vuonna 1994 Ruandan sisällissota kärjistyi ja johti arviolta

800 000

tutsin ja maltillisen hutun kansanmurhaan.

Lopullinen kipinä kansanmurhaan oli Ruandan presidentin lentokoneen alas ampuminen 6.4.1994.

Leah Chishugin Pitkä matka paratiisiin - Pako Ruandan kansanmurhan keskeltä (2011, Like - A Long Way From Paradise - Surviving the Rwandan Genocide, suomentanut Anu Nyyssönen) kertoo omaelämäkerrallisesti Leahin elämästä ennen kansanmurhaa ja elämästä sen jälkeen.

Ensimmäinen kohtaamiseni Ruandan kansanmurhan kanssa tapahtui

elokuvan Hotel Ruanda myötä. 

Elokuva oli kamala, kauhistuttava ja mieleenpainuva, 

mutta samalla se oli eräänlainen sankaritarina:

pahan keskellä elää aina jotain hyvää. 

****

Samaa voi sanoa lyhyesti kirjastakin: 

tapahtuma ei enää muutu, 

se on aina yhtä kammottava ja sellaisena pysyy. 

Mutta kuitenkin, 

 kirja(kin) antaa toivoa: 

maailmassa on paljon pahaa, 

mutta myös hyvää ja hyviä ihmisiä.

Pitkä matka paratiisiin kertoo Leahin lapsuudesta:

hän elää rikkaassa perheessä, hänen vanhempansa ovat rikastuneet mm. kahvinviljelijöinä, heillä on palvelijoita

ja perheen lapset ja nuoret ovat kiinnostuneita länsimaisesta elämästä ja kulttuurista.

Suosikkilaulajiani olivat Whitney Houston ja Madonna, ja ystävien kanssa teimme tansseja heidän kappaleisiinsa. Emme osanneet englantia, joten lauloimme Michael Jacksonin kappaleita swahilin, lingalan ja ranskan sekoituksella.

Elämä oli samanlaista kuin kenen tahansa lapsen ja nuoren maailmassa missä tahansa maailmankolkassa.

Maailma on täynnä pieniä seikkailuja, suuria haaveita; sukulaiset ja ystävät ovat lähellä ja illat kuluvat nuorten menoissa; Leah rakastuu ja suunnittelee opintoja, kokee kriisin, kun tulee yllättäen raskaaksi, eikä uskalla kertoa asiasta äidilleen.

Ihan aluksi, on pakko kritisoida teoksen suomennettua nimeä: 

Pitkä matka paratiisiin; englanniksi kirjan nimi on 

A Long Way From Paradise.

Ymmärrän kyllä, että pako sisällissodan ja kansanmurhan maasta oli pakoa ja Englanti, johon Leah lopulta päätyy pitkän matkan jälkeen, voi tuntua paratiisilta, mutta

teoksen alkusivuilla käy selväksi, että 

paratiisi 

Leahilla ja hänen perheellään, ystävillään ja muilla ihmisillä 

oli jo. 

Loppukirja on kuvausta Leahin matkasta poikansa, Jean-Lucin kanssa, 

kanssa pois Ruandasta. 

Kun kadut täyttyvät ihmisten ruumiista, pakenee Leah

puolen Afrikan halki

ja lopulta pois koko mantereelta. 

Leahin onni on, että hän tuntee ihmisiä: Leah työskenteli mallina ja aina kun hän tapaa jonkun, jonka kanssa on tehnyt työtä, entiset tuttavat yrittävät kykyjensä mukaan auttaa Leahia pakenemaan. 

Vaikka matka on pitkä ja välillä se meinaa päättyä, 

niin Leah on onnekas, 

koska niin moni ei selvinnyt. 

*****

Leahia ajaa eteenpäin toive siitä, että jossain on paikka, jossa on rauhallista ja jossa ihmiset eivät vihaa toisiaan, 

eivätkä halua tappaa toisiaan. 

Aluksi Leah haluaa Etelä-Afrikkaan, koska se on kauimmainen paikka Afrikassa, 

mutta pian Leah huomaa, että paikka ei ole turvallinen. 

Näin mustien eteläafikkalaisten silmissä liikaa kipua ja kärsimystä. En halunnut Jean-Lucin kasvavan aggressiivisessa ja vihamielisessä ympäristössä. Koko juttu tuntui käsittämättömältä. Oli mustia jotka vihasivat toisia mustia näiden erilaisten nenänmuodon tai väärän kielen vuoksi, oli valkoisia jotka vihasivat mustia, oli mustia jotka vihasivat valkoisia.

Kirjan suomenkielinen nimi on minusta tosi harhaanjohtava siksikin, koska teoksessa paratiisi ei löydy edes Englannista, johon Leah lopulta päätyy, sillä kun Leah jättää poikansa Jean-Lucin hetkeksi yksin pihamaalleen, on pojan kimpussa jo muita lapsia.

Minkälainen paratiisi sellainen paikka voi olla, jossa

lapset lyövät toisia lapsia?

****

Teoksessa on paljon väkivaltaa ja paljon pahaa.

Väkivallan määrää ja syytä on vaikea ymmärtää. 

Vaikka Ruanda onkin itsenäistynyt kahden eri kansan maaksi 

isommasta valtiosta ja varmasti poliittisesti tilanne oli ja 

on vieläkin 

epävakaa, niin silti on aina vaikea ymmärtää, miten ja miksi ihmiset ryhtyvät tappamaan toisiaan: naapureitaan, vaimojaan, entisiä ystäviään. 

Mikä saa ihmisen tekemään sellaisia epäinhimillisiä tekoja, joihin ei uskoisi kenenkään pystyvän? 

Vaikka Leah myöhemmin kirjassa tapaakin vankilassa miehen, 

joka on tappanut hänen perheenjäseniään, 

ja yrittää nähdä, mistä pahuus johtuu, 

niin se ei kuitenkaan ole kirjan tehtävä.

Kirjan tehtävä on kertoa siitä, että 

sellainen pahuus on mahdollinen. 

Se syntyy vihasta, joka kanavoituu johonkin tiettyyn kohteeseen. 

Joukkovoima vahvistaa pahuutta

- siinä missä hyvyyttäkin, 

ja aina on joku, joka kaataa joukkoon bensaa - jotain, joka sytyttää palon roihuksi. 

Lukijan tehtäväksi jää se, että 

tekee kaikkensa, että voi levittää hyvää, sillä silläkin on tapana levitä. 

Ehkä jopa pahan yli. 

Tappamisen kauheus on siinä, että kun sen kerran aloittaa, on vaikea lopettaa. Olin kuin transsissa. Itse asiassa silloin tuntui hyvältä nähdä veren purskahtavan ja päättää elämästä ja kuolemasta.

Tämän takia on parempi estää pahan tarttuminen aseisiin, samaa tekstiä luin jo Ei kenenkään lapset -teoksesta.

Joukkovoimaa on vaikeampi pysäyttää kuin estää sen tarttuminen aseisiin.

***

Kaunokirjallisena teoksena tämä ei ollut huippua, elämäkerrallisena teoksena kirja oli sujuvampaa kuin yleensä.

Alussa teos oli kronologista kerrontaa siitä, miten Leahin elämää etenee,

mutta pakomatkalla tekstiin tuli lisää pohdiskelevaa sävyä,

mikä teki siitä syvällisemmän.

Helppo teos tämä ei ollut lukea.

Minulta kesti viikon ajan miettiä ja elää kirjaa läpi.

En voi olla miettimättä, että helppohan minun on 

elää 

täällä turvassa

ja kauhistella muun maailman pahuutta.

Vai yltääkö maailma kuitenkin myös tänne meille?

(Vieras) 23.8.2010 23:37

Tää pakolaistouhu on niin naurettavaa, voi kun pystyis itse päättään mihinkä tarkotukseen maksaa verojaan. Tähän tarkotukseen sitä en ainakaan halua, suomessa muutenkin kurjuutta, ei täälläkään kaikilla ole hyvää taloutta, tai edes töitä! Niin tarviiko sitten majottaa ja elättää puolmaailmaa säälistä? Huomaavat ettei tarvitse tehdä mitään, kun ropoja tippuu kukkaroon ilman työntekemistä. Tehdäämpä me muutkin niin, josko alkais päättäjätkin miettimään, mikä on järkevää ja mikä ei. Kuitenkaan kukaan pysty kaikkia pelastamaan kurjuudelta ja köyhyydeltä!

Niin, tarviiko.

*

Ps. Se, miten Kongo liittyy Ruandaan, selviää kirjasta.