Arnaldur Indriðason: Menneet ja kadonneet

Arnaldur Indriðason: Menneet ja kadonneet
2012, Blue Moon -kirjat
alkuteos Furðustrandir 2010
suomentanut Seija Holopainen

Arnaldur Indriðasonin Menneet ja kadonneet tuli luettavakseni aivan tyhjältä pöydältä, sillä en ole aiemmin kuullutkaan islantilaisesta kirjailijasta nimeltä Arnaldur Indriðason. Kuitenkin jo kirjan kannet kertovat, että vuonna -61 syntynyt kirjailija on kirjoittanut joukon dekkareiksi luokiteltavia kirjoja: Räme, Haudanhiljaista, Ääni kuin enkelin,Mies järvessä, Talvikaupunki, Hyytävä kylmyys, Sameissa vesissä, Jyrkänteen reunalla (lainattu kustantamon sivuilta, jonne linkit johtavat). Kirjailijan teoksia on käännetty usealle eri kielelle ja kirjat ovat saaneet paljon erilaisia palkintoja ja ehdokkuuksia, esimerkiksi parhaan Pohjoismaisen dekkarin palkinnon vuonna 2002 ja 2003. 

Menneet ja kadonneet -teos kertoo Erlendurista, Reykjavikin poliisissa työskentelevästä miehestä, joka on käymässä lapsuudenkodissaan ja lapsuudenmaisemissaan Itä-Islannissa. Erlendur muistelee oman perheensä tragediaa, jossa isä ja perheen lapset joutuivat lumimyrskyyn, ja vain osa perheestä löydettiin. Erlendur on tullut selvittääkseen, mitä hänen pikkuveljelleen tapahtui. Miksi hänen jäätynyttä ruumistaan ei koskaan löydetty? Mitä sille tapahtui? 

Kysellessään kylän asukkailta tietoja muista kadonneista, Erlendur kiinnostuu toisesta tapauksesta: mitä lopultakin tapahtui Matthildurille, eräälle naiselle, joka eksyi niin ikään lumimyrskyyn vuonna 1942?. Miksi samaan myrskyyn eksyneet brittisotilaat löytyivät, elävinä tai kuolleina, ja miksi Matthilduria ei koskaan löytynyt? 

Erlendur tunkeutuu Matthildurin tunteneiden ihmisten, ystävien ja sukulaisten muistoihin ja pakottaa nämä miettimään, mitä tapahtui kauan aikaa sitten. Matthildurin menneisyydestä selviääkin kaikkea, osa sotavuosilta säilyneiden kirjeiden, osa suullisesti muistoina säilyneiden tarinoiden ja osa hänen miehensä ystävän, Ezran kertomien tarinoiden perusteella. Välillä Erlendur kiroaa omaa luonnettaan: miksi hänen pitää aina tutkia kaikkea, mikä ei heti avaudu hänelle, mutta sitten taas lopultakin omaisille on tärkeää tietää, mitä tapahtui kadonneille. 

Pidin kirjasta ja olin yllättynyt sen voimakkuudesta. En ole pitkään aikaan lukenut jännityskirjallisuutta, joka olisi saanut pelkäämään pimeitä nurkkia... ja varsinkin näin lumimyrskyn jälkitunnelmissa oli helppo eläytyä tarinoihin, jotka olivat tapahtuneet lumen ja jään keskellä. Ainoa miinus kirjassa tulee sen tarinankerronnasta: kun vanha ihminen tai toisen polven kertoja muistelee menneen ajan tapahtumia, niin tuntuu hassulta lukea tarkkoja dialogeja siitä, mitä tapahtui. Itse olisin pitänyt kerrontatavasta, jossa selvästi palataan toiseen aikaan. 

Muuten pidin kirjasta, ja etenkin sen islantilaisuudesta. Osallistun tälläkin kirjalla Eurooppa-haasteeseen ja kirjalla saan täytetyksi uuden maan kartaltani: Islannin. 

Hän seisoskeli Urðarkletturin kalliokielekkeen alapuolella ja näki ketunmetsästäjän lähestyvän rauhallisin askelin. Miehet tervehtivät toisiaan kohteliaasti jäätävässä tihkusateessa. Heidän sanansa rikkoivat hiljaisuuden ikään kuin ne olisivat kantautuneet jostakin toisesta maailmasta. 

Aurinkoa ei ollut näkynyt moneen päivään. Sumupeitto leijui kaikkialla vuonon yllä, ja sääennuste oli luvannut kylmenevää ja lumisadetta seuraavina päivinä. Luonto oli vaipunut talvilepoon. 

Arvioni kirjasta: + + + ½.