Oliver Friggierin (s. 1947) mainostetaan olevan Maltan tunnetuin nykykirjailija. Friggieri on kirjoittanut runoja, novelleja ja romaaneja. Hän on maltan kielen ja kirjallisuuden professori Maltan yliopistossa, hän on palkittu monessa paikassa ja hänen runoistaan on tehty lauluja, novelleista televisiosovituksia, kertoo Friggierin novellikokoelman Viimeinen faldetta ja muita pieniä tarinoita Maltalta suomentanut Scripta Manent.
Eurooppa-haasteeni kaipasi maltalaista kirjailijaa, ja mikäpä olisi sopinut paremmin kuvioihin kuin Oliver Friggieri. Koska tässä alkaa nyt olla jo hieman kiire saada Euroopan maat luetuksi, valitsin luettavakseni Friggierin runokokoelman:
Saaren ääni
2001, Turun yliopisto, Italian kielen ja kulttuurun julkaisuja n.11
42 sivua
käännökset Paula Lohi
Saaren ääni on jatkoa runokokoelmalle Aallon ääni (1991) ja näissä teoksissa meri on tärkeä elementti, kirjoittaa runokokoelman esipuheessa Luigi G. de Anna.
Malta (täällä)
Kun katselee kotmaisen talven viimaa ja kylmyyttä ja miettii Maltan aurinkoa, odotin runoilta lämpöä, rakkautta, palavia tunteita. No, jotain niin kuin tällaista:
AALLON ÄÄNI
Eräänä päivänä minä ja sinä emme voineet
muuta
kuin rakastaa toisiamme aallon syleilyssä.
Veden kevyt roiske
ei häirinnyt meitä,
odotimme vain lisää pisaroita
kastelemaan kasvomme
ja tuomaan suolan maun kielellemme.
Edellinen runo päättyy kuitenkin onnettomasti: rakastettu on lähtenyt, eikä runon minä enää löydä aallon ääntä.
Yllättäen Friggierin runot olivat lämpöä ja rakkautta enemmän surullisia ja kaipaavia. Niissä oli kuolema koko ajan läsnä, tai odottamassa kulman takana.
PIAN
Pian näemme kuinka ruumiimme torni sortuu
murusiksi niin kuin auringon kovettama hiekka
joka haluttomasti muuttaa muotoaan
aallon nuollessa rantaa.
Kuolema on uhmakas
kuin lapsi joka kiusaa raihnaista vanhusta,
kuin uni joka häipyy heräämisen hetkellä,
kuin tuuli joka riisuu oksat.
Täytyy sanoa, että runoja lukiessa ja Maltan kuvia katsellessa alkoi marmatus jo vähän ärsyttää ja harmittaa. Kuolema on kaikkialla yhtä lähellä, mutta ennen kuolemaa nauttisi mieluummin auringosta kuin talven tuiverruksesta. No, okei, joissain Friggierin runoissa kaivattiin aurinkoa myös, mutta ehkä hieman eri merkityksessä kuin täällä joulukuussa. Runoissa olivat myös kyyneleet läsnä, tosin niitäkin pyydettiin aina vain säästelemään. Runoteoksen lopussa löytyy kuitenkin marmatuksen takaa se tärkein, joka elämässä on:
VARASTAN MINUUTIN
Varastan ainakin yhden minuutin päivästä,
ainakin viikon vuodesta - ja suljen ne
kiireesti talteen säästölippaisiin.
Vähä vähältä lippaisiin kertyy rahaa,
ahneesti lasken ne ja arvioin
elämäni kauniit ja hyvin käytetyt hetket
ja hetket jotka ovat valuneet maahan ja
menneet hukkaan...
Loppua kohden teoksesta jäi kuitenkin ihan kiva ja miellyttävä kuva. Runoteoksen keskivaiheilla oli myös muita runoja pidempi runo BUDAPESTIN PSALMIT, jossa on myös pientä isänmaallista paatosta huomattavissa. En aivan innosta puhkunut teosta lukiessani, mutta menettelihän tämä.
Ps. Aiemmin postasin Verbeken Kalanpelastajasta, kts. postaus alta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti