Cristina López Barrio: Mahdottomien rakkauksien talo

Cristina López Barrio: Mahdottomien rakkauksien talo

2012, Bazar 

La casa de los amores impossibles 2010

suomentanut Taina Helkamo

454 sivua

Mahdottomien rakkauksien talo on nimensä mukaisesta tarina talosta, jossa kasvavat henkilöt ovat kykenemättömiä rakkauteen. Tarina alkaa Clara Lagunasta, joka on kaunis mutta köyhä nuori nainen ja jonka äiti on kylässään tunnettu noitakyvyistä. Kun Clara kävelee pienen kylänsä pihoilla, hän tapaa miehen. Tuo andalusialainen mies viettelee Claran, joka alkaa odottaa lasta miehelle. Mies ei kuitenkaan aio mennä naimisiin Claran kanssa, sillä hän on aivan toisesta maailmasta ja yhteiskuntaluokasta. Sen sijaan mies rakentaa Claralle ja tyttärelleen talon, josta aletaan pian käyttää nimeä Punainen talo. Claran rakkaus ja turha odotus miestä kohtaan muuttuu kostonhaluksi ja hän päättää alkaa maata kaikkien miesten kanssa. Niinpä punainen talo muuttuu ilotaloksi. Lagunan naisia aletaan halveksia, mutta samalla he rikastuvat ja myöhemmin Lagunat alkavat jakaa lahjoituksia ja rakentaa tärkeitä rakennuksia kylään. 

Lagunan suvun väitetään olevan kirottu: heidät on tuomittu elämään naimattomina ja synnyttämään sukupolvi toisensa jälkeen tyttövauvan, joka tulee jatkamaan sukunsa kirousta. 

Eletään vuotta 1898 ja kylään muuttaa uusi pappi, isä Imperium. Kirjassa on vahvasti esillä dualistisuus: naiset ovat porttoja, jotka elävät synnissä ja kirkko edustaa tietysti henkistä (ja ruumiillista) puhtautta. Isän suhde Lagunan suvun naisiin on papista toiseen monimutkainen: isät tuntevat läheisyyttä naisiin, vaikkakin heidän tulisi paheksua synnissä eläviä naisia. 

Kirous tuntuu jatkuvan aivan nin kuin on ennustettu. Jokainen nainen rakastuu palavasti, jää yksin ja synnyttää tyttövauvan. Kuinka monta sukupolvea sama kirous pitää heitä vallassaan, syntyykö sukuun vihdoin poikavauva ja muuttaako se kirouksen suuntaa?

Kirjassa on vahvoja tunteita, sekä rakkauden että surun ja särkyneen sydämen tunteita, jotka kietoutuvat ruokaan, erilaisiin makuihin ja luontoon ja luonnon tuoksuihin. Maagisuus kirjassa tulee lähelle juuri mauista ja hajuista, jotka ympäröivät henkilöiden tunteita ja elämää. Elämän arki soljuu suurien tunteiden vallassa, ja myös olosuhteet soljuvat kuivuudesta pakkasiin ja tulviin ja ukkosmyrksyihin. Jos pitää tasapaksusta arkisen elämän kuvauksesta kirjoissa, niin ei kannata tarttua tähän kirjaan. Kuten Elma Ilona kirjoittaa: Kirjailija tykittää kielikuvilla ja ampuu niin yli, etten lopulta enää tiennyt, onko kyseessä parodia vai ollaanko tässä nyt ihan tosissaan taidetta tekemässä. Itselleni tässä ei ollut yhtän mitään liikaa, vaan juuri sopivasti kaikkea: Pystyin elämään kirjan sivuilla talven tähän mennessä kylmimmät päivät, silla kirjan ylitsepursuavat tunteenpurkaukset pitivät minut lämpimänä. Minulle kävi samoin kuin Kirjakirppu-Jennille: Jään odottamaan kirjailijattaren uusia teoksia ja palaan varmasti hänen sivuilleen, jos niitä lisää tulee. 

Kirjailija Cristina López Barrio (s.1970) on kirjoittanut tätä teosta ennen nuortenkirjan ja opiskellut lakia, kertoo kustantajan, Bazarin sivut. 

Arvioni: + + + +. Pidin tästä kirjasta, koska siinä oli tarpeeksi voimakkaita tunteita ja kielikuvat olivat juuri sopivasti ylilyöviä. 

Mieleen tästä kirjasta tulee paitsi Sadan vuoden yksinäisyys myös Veronique Ovaldén Mitä tiedän Vera Candidasta, joissa sukupolvi toisensa jälkeen tapahtuu aivan samoja asioita ja joissa maagiset elementit ja ylilyövät tapahtumat pitävät lukijan tyytyväisenä. 

Tällä kirjalla saan myös yhden uuuden maan Eurooppa-haasteesta valloitetuksi: Espanjan, josta kirjassa maalataan kuva kylämäisestä miljööstä 1800-luvun lopusta kirjan alussa ja kirjan lopussa liikutaan Madridin kahviloissa. 

Kastilialaisessa kylässä tuoksui ruuti, peltopyyn ja kaniinin veri, piipuista kohoava savu. Syksyn mukanaan tuomat metsästäjät esittelivät saaliitaan kullankeltaisen tuulen ensimmäisten puuskien välillä. Vanhat naiset istuksivat talojen ovensuissa; he mudostivat naapuriemäntien kanssa suruhuivien rivistön ja supattivat ohikulkijoista. Heidän kylmäkyhmyjen, keittopatojen ja messujen värittämän elämän parkitsemat äänensä sekoittuivat kuivuneiden lehtien laahaavaan rahinaan. Nuoremmat naiset sen sijaan piileksivät ikkunaverhojen takana, jotta he saattoivat katsella metsästäjiä näiden huomaamatta ja puhua näistä tuntematta kuoleman läheisyyttä.