Ruta Sepetys: Harmaata valoa

Ruta Sepetys: Harmaata valoa

2011, WSOY

Between Shades of Gray 2011

suomentanut Mari Lyytinen

Etsin kirjan käsiini kirjastosta, koska hamusin lisää maita Eurooppa-haasteeseen, ja tästä kirjasta sain uuden maan kartalle: Liettuan. Huomasin kirjan ensiksi englanninkielisistä kirjablogeista, mutta sitten huomasin, että onhan tätä luettu myös suomeksi. 

Elma Ilona, Anneli, Leena Lumi ja viimeksi Norkku ovat lukeneet kirjan. Mikä suru, että tämä kirja meinasi mennä ohitseni, sillä kirja on todella väkevä, hienosti kirjoitettu, tunteita herättävä ja sellainen kirja, joka on kerran elämässään hyvä lukea. 

Norkku liitti kirjan Suomen itsenäisyyspäivään, ja oli kiitollinen siitä, mitä meille suomalaisille ei tapahtunut vuosina 1941 - 1991. Ne asiat tapahtuivat Virolle, Latvialle ja Liettualle. Ensimmäisen kerran historia tuli esiin, kun Riiassa asuessani kävin (useasti) miehitysmuseossa, jossa on mm. jäljitelmä neuvostoliittolaisten vankileirien parakkirakennuksesta, sensuroituja kirjeitä ja kaikkea muuta sydäntäriipaisevaa tavaraa, joka on museoon saatu muistoksi ajoista, jotka repivät maiden itsenäisyyden ja monen ihmisen elämän. 

Liettuassa en ole koskaan käynyt, mutta luulen, että sielläkin on samanlainen museo, Tallinnassakin on. Kannattaa käydä, sisäänpääsy on Riiassa ilmainen ja rakennuksen tunnistaa siitä, että se ei sovi yhtään Riian vanhankaupungin muihin rakennuksiin. 

Sepetyksen kirja kuvaa Neuvostoliiton ja Staliniin pakkosiirtoja, joissa liettualaisia ajattelijoita aletaan lahdata juniin ja kuskata jonnekin. Kukaan ei tiedä, mihin ja onnellisimmat ovat ehtineet paeta Saksaan tai ilmiantaa naapurinsa ja siten pelastaa oman nahkansa. 

Kirjan kertoja on 15-vuotias Lina, joka äitinsä ja pikkuveljensä kanssa viedään junaan ja kammottavassa vaunussa, joka on matkan edetessä täynnä ihmisjätettä, kuskataan aina Ural-vuorten toiselle puolelle, Altain pakkotyöleirille. Nälän, janon, valon ja raikkaan ilman puutteessa kaikki eivät pysy hengissä, esim. synnytyssairaalasta haettu äiti ja vastasyntynyt kuolevat vaunuun. Toinen aliravittuna, toinen surun takia ammuttuna. Pelko siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, on melkein yhtä kamalaa kuin nälkä ja lika. 

Linan pitää täysjärkisenä hänen taiteellinen luonteensa: hän piirtää ja kirjoittaa kaiken muistoihinsa ja paperille. Koko matkan ajan Lina ja hänen vaunullisensa ja ryhmänsä uskovat, että Neuvostoliitto pysäytetään, ja heidät palautetaan takaisin koteihinsa.

Junan kulkiessa eteenpäin kerroin jokaisesta yksityiskohdasta, jonka aukosta näin. Niemenjoesta, suurista kirkoista, rakennuksista, kaduista, jopa puista, jotka ohitimme. Ihmiset nyyhkyttivät. Liettua ei ollut koskaan näyttänyt niin kauniilta. Kukat uhkuivat väriä kesäkuisessa maisemassa. 

Koska Lina perheineen ei suostu allekirjoittamaan paperia, jossa he lupautuvat pakkotyöhön 20 vuodeksi, heidät lähetetään vielä kauemmas: Siperiaan. Matkalla kuolee lisää ihmisiä, matkan perillä on kylmempi ja vielä vaikeampi pärjätä ja pysyä elossa. Ihmisiä vaivaavat punatauti, keripukki ja täit, nälän, kylmän ja väsymyksen lisäksi. Lina on kuitenkin päättänyt, että hän selviää ja pysyy elossa. 

Eräs syy pysyä elossa on Andrius, poika, johon Lina tutustui alkumatkalla, mutta joutui eroon Siperian-kuljetuksen aikana. Kirja on kamalaa luettavaa välillä, on vaikeaa ajatella, että ihmiset todellakin pakotettiin sellaisin oloihin, joissa heillä ei ollut ruokaa eikä sen verran lämpöä, että he olisivat pysyneet elossa. On melkein yhtä uskomatonta, että joku ihminen selvisi hengissä oltuaan pakkotyöleirillä 10-20 vuotta. Kirja on fiktiivisesti erittäin hienosti kirjoitettu, sillä juuri, kun tuskastuin, että eikö siellä nyt ole ketään, jolla on inhimillistä hyvyyttä edes vähän jakaa pakkotyöhön pakotetuille ihmisille, astuu kuvioon tohtori Samodurov, joka oli aivan todellinen hahmo, kertoo kirjailija jälkisanoissaan. Hahmo ei ole amerikkalainen supersankari, mutta tuo hieman valoa ja toivoa kirjaan ja sen henkilöhahmoihin. 

Paitsi pieni määrä inhimillisyyttä myös toivo nähdä Andrius vielä kerran pitää Linan elossa. Kirja ei ole siis vain kurjuutta, vaan siinä on toivonkipinä, joka leimahtaa isommaksi, kun Lina ottaa esiin Andriukselta saamansa kirjalahjan. En uskallakaan spoilata tässä sen enempää, mutta fiktiivisenä tarinana tämä teos oli kirja-kohtauksen ansiosta aivan loistava. 

Loppujen lopuksi, tässä kirjassa on kyse selviytymisestä ja rakkaudesta, vaikka siinä kuvataankin tapahtumia, joiden seurauksina Stalin tappoi yli 20 miljoona ihmistä ja Baltian väestöstä yli kolmasosan, kuten krijailija jälkisanoissaan kirjoittaa:

Vuonna 1991, viidenkymmenen vuoden julman miehityksen jälkeen, kolme Baltian maata saivat takaisin itsenäisyytensä rauhanomaisesti ja arvokkaasti. He valitsivat vihan sijasta toivon ja näyttivät maailmalle, että pimeimmänkin pimeyden jälkeen löytyy valoa. Pyydän, että tutkitte tätä. Kerrotte jollekulle. Nämä kolme pientä maata ovat opettaneet meille, että kaikista sotajoukoista voimakkain on rakkaus. Olipa sitten kyse ystävän rakkaudesta, isänmaanrakkaudesta, Jumalan rakkaudesta tai jopa vihollisen rakastamisesta - rakkaus paljastaa meille ihmissielun todellisen ihmeellisyyden. 

Kirjailija Ruta Sepetyksen isä on liettualaisen upseerin poika, jonka perhe ehti paeta Saksaan, mutta osa heidän suvustaan joutui Stalinin pakkosiirtojen kohteeksi. Sepetys on itse syntynyt Michiganissa (1967) ja käynyt Liettuassa tutkimassa historiaa ja haastattelemassa Stalinin uhriksi joutuneita ihmisiä kirjaansa varten. Harmaata valoa on kirjoitettu alun perin nuorille, mutta mielestäni lukeminen ei ole mitenkään sidottu ikään.

Baltian maiden historia on meille näinkin läheisille lähes maanaapureille vaiettu ja outo asia, ja siksi toivoisin, että moni tutustuisi maihin joko paikanpäällä tai kirjojen kautta. Itse pääsin tutustumaan Latviaan noin kymmenen vuotta sitten ja maalla ja sen ihmisillä on siitä lähtien ollut pysyvä paikka sydämessäni. 

Eurooppa-haaste: Liettua.

Arvioni: + + + + .