Kesälukemista, osa I: Terhi Rannela

Kesäisin en jaksa lukea kovinkaan syvällisiä mietintöjä ja elämäntuskaiset kirjat jätän mieluusti väliin.

Syksyllä, kun sade meinaa rikkoa ikkunat ja tuuli tulla väkisin sohvalle viltin alle vieraaksi,

on sitten synkistelyn aika.

Carol Shieldsin Pikkuseikkoja jäi kesken heti alkumetreille,

kun siinä kuvailtiin syksyä,

Essi Tammimaan

Paljain käsin

oli myös ihan väärä kirjavalinta lämpimiin päiviin -

olisi pitänyt jättää syksyyn, niin olisin saattanut ihastua vähän enemmän.

Arvonnassani kyselin, mikä on 

sinun parasta kesälukemistoa ja 

missä luet, 

käythän tänne eksyessäsi osallistumassa 

arvontaan!  

****

Löysin itsekin oivallista kesälukemistoa,

ja tässä postauksessa esittelen osan yksi.

 

Terhi Rannelan

Goa, Ganesha ja minä (2008, Otava)

löysin varmaan jostain blogista, mutta en muista enää, mistä (saa ilmoittautua, jos joku tunnustaa lukeneensa ja postanneensa!).

Kiinnosti tarkastaa, millainen kuva maailmasta, tarkemmin Intiasta, esitetään tässä teoksessa.

Kirja oli niin hyvä kuvaus, että oli pakko lainata vielä pari muutakin kirjailijan 

n u o r t e n k i r j a a.

Sillä nuortenkirjoina Rannelan teokset kulkevat.

Goa, Ganesha ja minä -kirjassa kerrotaan 16-vuotiaan Miran näkökulmasta, kuinka hän kokee Intian. Mira on uusperhekuvion stressaama teini, joka tuntee olevansa kotona orja hänen äitipuolelleen Sikelle, joka jättää kodin- ja lastenhoidon Miran harteille,

 ja kotitöitä mieluummin itse tilailee nettikaupoista vaatteita.

Tosin myöskin Miralle ulkonäkö ja vaatteet ovat tärkeitä: Mira on J-rockin ystävä ja pukeutuu esim. valkoisiin tyllihameisiin. Kirjassa avautuukin j-rockin salattu maailma myös tällaiselle keski-iän kynnyksellä olevalle vanhukselle. Nuortenkirjoissa tärkeät seikat, kuten oma tyyli, musiikkimaku ja harrastukset eivät ole minulle niiden anti,

 vaan oikeastaan kaikki muu ja tässä kirjassa kaikki muu tarkoittaa Intia-kuvauksia.

 Mira tutustuu Intiaan jo kotona bollywoodia katselleen ja tutustuu mm. Aishwaryan lauluun (kaikkihan me toki tiedämme, että A. Rai ei oikeasti laula leffoissa, vaan niissä on playback-laulajat töissä).

Intiassa Mira ja hänen tyttöystävänsä Kerttu tutustuvat kuumuuteen, mausteiseen ruokaan, turisteja rahastaviin rihkamakauppiaisiin, ja Intian pakolliseen matkaseuralaiseen, ruokamyrkytykseen. Koska Intia on ihmeellinen paitsi hyvällä myös huonolla tavalla, kirjassa tuodaan esiin se, miten maasta puuttuu tyttölapsia ja myös aviovaimojen heittäytyminen miestensä hautarovioon (joka nyt ei ihan nykypäivää olekaan). Oman kuvauksensa saavat myös intialaiset vessat, täydet bussit, joista osa väestä roikkuu puoliksi ulkona, roskaiset teiden vierustat ja samaisten roskien polttaminen jätehuoltona. Varsin realistinen kuva siis maasta, eikä pelkästään rannalla loikoilua, vaikka tytöt Goalla ovatkin.

Tytöt tapaavat myös ikäisensä tytön, jonka kanssa keskustellessaan tajuavat, että tämä on äiti, joka tienaa elantonsa kerjäämällä rahaa kadulla. Intia vaikuttaa tyttöihin isosti, Miralla on mukana luonnoslehtiönsä, johon hän kuvaa Intiaa, mutta myös kirjassa kuvataan maan herättämiä tuntoja.

En tiedä, onko matkustaminen minun juttuni. Ainakaan näin vieraissa kulttuureissa. Koko ajan turvaton ja ulkopuolinen olo. Kuinkahan kauan menisi, että Intiaan todella sopeutuisi ja sitä voisi ajatella kotina? Minusta tuntuu, etten pystyisi tekemään minkäänlaista työtä Intian ilmastossa. Järki ei kulje helteen takia, ja fyysisen työn tekeminen tuntuisi mahdottoman raskaalta.

Tämä käy kesäkirjaksi siksikin, että alamme ymmärtää 'helteessämme', miten lämpimissä maissa ei välttämättä olla tehokkaita juurikin edellä mainituista syistä.

Tytöt käyvät Intiassa katsomassa myös aitoa bollywoodia, Rab Ne Bana Di Jodi -leffan, jossa tietysti näyttelee SRK. Leffa saa tylyn vastaanton tyttöjen suulla: imelää, imelää, imelää ja he kaipaavat jo kotimaisia synkisteleviä leffoja.

Kirjassa ovat mukana myös Kerttu, joka todellakin on Miran tyttöystävä ja Kaarina, joka on Kertun äiti, menestyvä rakkausromaanien kirjailija, joka matkustaa maailmalla avartaakseen maailmaansa ja kerätäkseen aiheita kirjoihinsa. Tyttöjen välistä suhdetta ei tässä kirjassa juurikaan käsitellä, sillä Rannela on kirjoittanut Intia-kirjaa aiemmin jo toisen kirjan, jossa teema saa enemmän huomiota.

Amsterdam, Anne F. ja minä (2008, Otava) on edeltävä kirja, jossa myös matkustetaan, mutta myös pohditaan tyttöjen suhdetta. Amsterdamissa seikkaileekin Kerttu (15-vuotiaana) äitinsä Kaarinan kanssa. Tässä kirjassa ollaan siis Amsterdamissa ja näkökulma on Kertun. Hän on eronnut tyttöystävästään Mirasta tekstiviestillä ja tuntee itsensä syylliseksi näin julmasta erotavasta. Kyse on siitä, että Kerttu on aiemmin ollut poikien kanssa ja tuntee olonsa tyttösuhteessa hieman oudoksi. Tai ei ole oikein kokonaan sisäistänyt sitä, että on lesbo. Jos edellisessä kirjassa ongelmia tuotti Miran ja äitipuolen suhde, niin tässä kirjassa on keskiössä rakkaussuhteen lisäksi Kertun ja Kaarinan äiti-tytär-suhde. Vaikka äiti on varsin rasittava ja Kerttu suorastaan inhoaa romanttisen rakkauden täyttämiä kirjoja, osaa äiti kuitenkin kuunnella Kertun huolia, joista päällimmäisen on hänen lesbo-identiteettinsä.

Äiti haastaa tyttärensä lukemaan matkakohteeseen sopivan Anne Frankin päiväkirjan ja Kerttu huomaa Annenkin pohtineen omaa seksuaalista suuntauneisuuttaan. Kiinnostus kirjaan herää, he käyvät katsomassa Anne Frankin piilopaikkaa ja Kerttu innostuu vielä koulussakin keskustelemaan kirjasta.

Hauska asia kirjoissa on ns. miksi-kysymykset, joita matkakohde aina saa aikaan. Damista herää Kertulle miksi-kysymyksiä mm. siitä, että miksi Punaisten lyhtyjen alueiden kaltaisia paikkoja on olemassa? Miksi kaikilla ihmisillä ei ole mahdollisuutta matkustaa ja avartaa maailmaansa? Hyviä kysymyksiä, jotka sopivat hyvin Damin kaltaiseen, avaramieliseen paikkaan. Loppukirjassa Kerttu palaa koti-Suomeen selvittämään myöskin suhdettaan Miraan, samaan tapaan kuin edellisessä Mira palasi selvittämään omia perhesuhteitaan. Amsterdam-kirja oli siis aiemmin kirjoitettu, mutta luin kirjat väärässä järjestyksessä. Se ei kuitenkaan lukemista oikeastaan millään tavalla haitannut. Molemmat olivat oikein hyviä kirjoja ja sopivat tällaisen vanhemmankin nuoren lukemistoksi.

Ja koska ei kahta ilman kolmatta, niin luin vielä kolmannen Rannelan matka-aiheisen nuortenkirjan,

Jäämeri, jäähyväiset ja minä (2010, Otava),

jossa oli jälleen uusi minäkertoja, Ilari.

Ilari istuu pyörätuolissa ja on edellisten kirjojen, Kertun ja Miran, ystävä.

Ilari on tavannut netissä pohjoisen tytön, Hetan, jota haluaa ja aikoo lähteä tapaamaan.

Matkalla on mukana Kerttu ja Mira (edelleen ystäviä) ja Ilarin isoveli kuskina.

Sekä Apollo, Ilarin pyörätuoli, josta hän ei ole tullut maininneeksi Hetalle.

Kun Ilari tapaa Hetan, selviää että Hetallakin on oma salaisuutensa.

****

Kirja oli vähiten kiinnostava - ehkä jo senkin puolesta, että siinä matkailtiin Lapissa.

Mutta myös siksi, että kirja oli eniten nuortenkirjamainen.

Siinä tärkeitä asioita olivat pukeutuminen, tyyli, musiikkimaku ja muut vastaavat asiat, jotka eivät enää tällaista keski-ikäistä nuortenkirjailijaa sävähdytä.

Nuoria taas saattaisi kiinnostaa enemmän juuri sen takia.

****

Rannelan matkasarja päättyy tähän kolmanteen teokseen, sillä

kirjan lopussa kerrotaan, miten nuorten elämä jatkuu tulevaisuudessa.

Yhteenvetona: erittäin kivat ja laadukkaat nuortenkirjat, varmasti parempaa luettavaa kuin moni blogi (auts, osuiko tämä omaankin nilkkaan), jotka ovat suuremmassa suosiossa kuin kirjat. Toisaalta Rannelakin kirjoittaa blogia, jonka seurassa pääsee seuraavalle matkalle Kiinaan! Mitähän kivaa Kiinasta lähtee kansien väliin? Itse olen ainakin ihan koukuttunut =)