Kesälukemista - osa II - - Katariina Romppainen: Pitkät päiväunet

Jatkan tässä kesälukemisten sarjaa: kesällä tekee mieli lukea jotain kevyttä, viihdyttävää ja sellaista, joka ei estä auringosta nauttimista: välillä pitää saada laittaa silmät kiinni ja iloita lämmöstä. Sitten taas jatkaa lukemista.

Kesällä aika usein tartun myös niihin kirjoihin, joista olen välillä yrittänyt ottaa etäisyyttä eli  kevyttä viihdekirjallisuutta.

Kuten aiemmin monissa blogeissa ollaankin jo päästy toteamaan, viihde- ja vakavan kirjallisuuden eroa, joka ei läheskään aina ole selvä, eikä sitä aina edes kannata vetäistä. Itse olen sen verran monta kertaa joutunut ottamaan keskusteluun kantaa, että en jaksa muuta kuin fiilistellä: hyvä kirja on hyvä kirja – oli siinä aiheena tai tyylinä mikä tahansa.

Katariina Romppaisen Pitkät päiväunet (2010, Karisto) oli hyvä kirja, koska siinä oli sujuva ja lennokas kieli, ja aihe, johon haluttiin ottaa kantaa. Tyyli oli viihdemäinen ja siitä tuli mieleen kaksi kirjailijaa: Kirsti Ellilä, jonka Nainen, joka kirjoitti rakkausromaanin -kirjan luin aiemmin keväällä, ja Arto Paasilinna, jonka teoksia olen lukenut aiemmin pienen pinon. Jäälkimmäinen tuli mieleen hillittömällä kerronnalla, jonka aikana voi tapahtua ihan mitä vain – kerronnalla samalla otetaan kantaa hyvinkin isoihin asioihin. Ja tästä kantaaottavuudesta tuli mieleen myös Ellilä.

Romppaisen kirjan löysin ihan itse, sillä päätin viimeisellä kirjastokierroksellani tarttua ennakkoluulottomasti kirjaan, josta en ole koskaan kuullutkaan mitään. Välillä kun tuntuu, että lukee pelkästään sitä, mitä 'kaikki muutkin'. Tuntui, että kukaan muukaan ei ole tutustunut tähän (ainakaan 'mun' kirjastossani), sillä kirjan sivut olivat uudenkarheat, kun niitä availin. Ja kyllä kannatti availla! Tämä oli kesäkirja vailla vertaa. Aivan mahtavaa tekstiä aurinkoiseen päivään. Olen kyllä sen verran fiiliksen mukaan kirjoihin virtaava, että kesäkirjat ovat melkein kuin erikseen ja tämä oli ehdottomasti sitä.

Katariina Romppaisesta löytyi sen verran tietoa, että hän toimii vapaana kirjoittajana ja on kirjoittanut mm. nuortenkirjoja. 

Teoksessa päähenkilönä ja minäkertojana on toimittajaksi ammattikorkeassa valmistunut 24-vuotias Rita (Carita) Törönen, joka pestautuu töihin yksityiseen hoitofirmaan väärillä papereilla. Rita on saanut nenilleen media-alalta. Eli ei ole saanut huipputyötä tv-hahmona heti valmistumisensa jälkeen, joten hän etsii jutun aihetta. Sitä ykkösaihetta, joka nostaisi hänet kuuluisuuteen. Vanhustenhoito on Ritan Aihe, josta hän päättää nostaa metelin. Lähihoitajaksi naamioituessaan Rita tulee toimineeksi hyvin, paremmin kuin muut hoitajat - sitä mieltä ovat ainakin vanhukset. Hän tosin unohtaa vanhusten lääkkeet, ja kas kummaa, vanhukset alkavat parantua diagnosoiduista dementioistaan ja muista sairauksistaan. Tässä tulee tämä paasilinnamaisuus esille: uskomattomia juonenkäänteitä kirjassa on myös muitakin, mutta niillä samalla otetaan kantaa yhteiskuntaan, niin kuin tässäkin: vanhusten liiallisiin lääkkeisiin.

Rita ystävystyy hoidokeihin ja erityisen läheiseksi Ritalle muodostuu Arvo Kaski, 84-vuotias yksinäinen vanhus, jonka Rita tapaa ensimmäisellä kerralla kotiin unohdettuna, kakat vaipoissa. Pari viikkoa ilman lääkkeitä tekee kuitenkin kummia ja Arvo Kaski alkaa jälleen arvokkaaksi. Hän alkaa tutkia omaa menneisyyttään, josta on 10 vuotta leikattu lääkitty pois.Välillä kirjassa tarkastellaan maailmaa Arvon näkökulmasta, tällöin kieli vaihtuu pohjoisen murteeksi – samoin kuin näkökulma on välillä Arvon lasten.

Myös Ritan äiti, vauvakuumessa piehtaroiva Pirita, on välillä minäkertojana. Pirita on huolissaan paitsi omasta tulevasta yksinäisyydestään myös lastensa tulevaisuudesta. 

Meillä oli vaikeaa, mutta näillä nykyajan nuorilla on toivotonta. Yksi mätämuna on media-ala. Sille koulutetaan aivan liikaa väkeä, kaikille ei voi riittää töitä. - - Ritakin perusti muka oman yrityksen. Se oli minusta jo paksua. Kaikki näyttää paperilla hyvältä, on y-tunnukset ja ennakkoverot, mutta yhtä vain puuttuu: työtä. 

Ritan ammatinvalinta tuntuu menneen tosiaankin pieleen. Vapaita työpaikkoja ei ole, ja yhteenkin vapaaseen tiedottajan paikkaan, seurakunnassa, Rita hakee, vaikka ei ole koskaan edes kirkkoon kuulunut. Työnhaku näyttäytyy täysin turhana, ja turhauttavana hommana. Rita jahtaa vanhuksia ja Arvon seurassa hän tulee tutustuneeksi paitsi vahhustenhoitoon, josta puuttuu rahaa ja aikaa, jotka korvataan lääkkeillä myös vanhusten menneisyyteen, jolloin Rita huomaa, että vanhuksilla on suuri arvo. Arvo Koski nimittäin osoittautuu politiikoksi, jota Ritan isäkin on kovasti ihaillut. Vanhuus näyttäytyy tilana, jossa kaikki, mitä ihminen on koskaan tehnyt, unohdetaan, lääkitään pois. Ainoat, jotka voivat vanhuksen arvoa pitää yllä, ovat ystävät ja jälkeläiset. Mitä jos nekin katoavat? Jouko, Arvon poika, muistelee isäänsä:

Isäntä liitty SKDL:ään heti, kun puolue perustettiin, Kansantemokraatteihin kohistu sillon niin paljon toivoa, luottamusta ja tulevaisuuven uskoa. Ajateltiin, että nyt on tullut porukka, joka ajaa köyhän asiaa. Perussuomalaisiin kohistuu nyt sitä samaa toivoa. Vai olisko se pelekkää vitutusta. Minusta persut on hävittömämpää porukkaa ku vanhan ajan vasemmistolaiset. - - Persuilla on vain muukalaisvihamielisyyttä ja herravihaa. Isännästä ei persua olis saanu.

Ai että viihdekirjallisuus ei voi olla kantaaottavaa? Tykkäsin kirjan tyylistä, välillä sai nauraa ja välillä tuli asiaa. Itse en ole nähnyt suurtakaan rajaa siinä, kertooko kirja sanottavansa vakavasti vai iloisesti. Ehkä korkeintaan jälkimmäistä on hauskempi lukea.

Osasta viihdekirjallisuudesta olen kyllä kasvanut ohi. Ns. chick-lit kirjallisuus ei enää iske, himoshoppaajan tyylisiä kohelluksia en jaksa enää kesäisinkään lukea. Ihan kokonaan en ole kasvanut ohi viihdyttävästä kirjallisuudesta: minusta on mukava viihtyä kirjojen parissa. Vai mikä se viihteen merkitys taas olikaan?