Veronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta

Veronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta (2011, WSOY) oli jälleen tyrkyllä uutuuksien hyllyssä ja kansi näytti niin kiinnostavalta (kuten kirjan nimikin), että oli pakko tutustua tähänkin kirjaan. Kirjailija on ranskalainen ja on kirjoittanut ranskaksi useammankin kirjan, hirveästi en löytänyt tietoa kirjoittajasta netistä, ja sen vähänkin ranskaksi (jota en osaa kuin ne neljä tärkeintä sanaa). Joka tapauksessa, tätä teosta on ainakin käännetty useammalle kielelle ja myös suomeksi, mikä on hyvä asia, sillä ainakin minä pidin kirjailijan tyylistä.

 

Aiemmin luin Essi Tammimaan Paljain käsin -teoksen, jossa kerrotaan kolmen sukupolven naisista. Siitä, kuinka naiset joutuvat petetyiksi ja jätetyiksi – ja välillä itsekin sortuvat samoihin tekoihin. Tammimaan tyyli oli suomalaisperinteiseen tyyliin melankolinen. Ovaldén teoksessa aihe on sama: tässäkin kerrotaan kolmen sukupolven naisista, jotka tulevat petetyiksi ja jätetyiksi, mutta aivan eri tyyliin. Kirjan takakansi kuvailee tyyliä sellaiseksi, että siinä yhdistyy realismi ja fantasia; minusta tyyli on eteläamerikkalaista: siinä realismia ei nähdä aivan yhtä tiukoissa raameissa kuin suomalaisessa realismissa. Tarvitseeko nyt vielä mainita, että minuun ovat aina iskeneet sadan vuoden yksinäisyydet ja muut eteläamerikkalaiset kirjat. Elämässä kolhut ja iskut ovat kaikkialla samanlaisia, suhtautuminen niihin vain niin kovin erilaista.

Ovaldén teoksessa kuvataan kolmen naisen elämää, kolmen sukupolven tarinaa. Samoin kuin Tammimaan teoksessa, naiset ovat synnyttäjiä ja elättäjiä, miehet taas katoavia ja häipyviä. Tosin myös Ovaldén kolmen sarjassa on nainen, joka ei jaksa, vaan lähtee pois. En jaksa olla ihmettelemättä, miten tämä sukupolvien ketju onkin niin suosittu aihe kirjoissa. Mutta itse kirjaan siis.

 

Ovaldén teos alkaa sillä, että Vera Candida palaa Vatapunaan, tekemään menneisyytensä kanssa asiat selviksi. Ensiksi täytyy kuitenkin ottaa selvää, kun on Vera Candida. Niinpä kirjassa kerrotaan Rose Bustamentestä, Vera Candidan isoäidistä, joka ennen kuin hänestä tuli paras lentokalanpyydystäjä meren tällä laidalla – oli ollut Vatapunan kaunein huora.
Rose Bustamente kuvittelee, ettei voi saada lasta, sillä harjoittaessaan ensimmäistä ammattiaan hän ei ole koskaan tullut raskaaksi. Teoksessa ei kauhistella Rosen ammattia, vaan hän tekee kunniallista työtä siinä missä muutkin. Pidän tällaisesta tyylistä, jossa ne asiat, jotka meillä koetaan järjestelmällisesti hyviksi tai huonoiksi, saavat toisenlaisen näkemyksen. En ota kantaa siihen, mikä minusta on oikea ja väärä tai mikä on parempaa tai huonompaa, mutta asioihin on monta eri näkökulmaa – ja omamme on vain yksi tulkinta. Toisiakin on. 

Rosea ei koskaan kiusattu ensimmäisen ammattinsa takia, ei silloin kun hän vielä harjoitti sitä eikä sittenkään kun hän oli jättänyt sen. Naiset olivat kyllin herkkäuskoisia ajatellakseen että jos kylässä olisi yksi Rose, heidän miehensä eivät lähtisi etsimään kauempaa, ja he olivat kyllin ovelia kiittääkseen Rosea kun tämä teki sen, mitä he itse eivät enää niin usein halunneet tehdä, yhtä viekoittelevasti kuin he itse avioliitonsa alkuaikoina.

Rose asuu pienessä mökissään ranalla, kunnes kylään tulee Jeronimo (mafiapomo tai muulla keinolla rikkaaksi tullut mies), joka haluaa ostaa Rosen mökin, koska se on hänen huvilansa ja meren välissä – ja estää parhaat näköalat merelle. Rose yrittää sopia asian Jeronimon kanssa, mutta huomaa, ettei välttämättä haluakaan taistella. Syntyy Violette, joka taas synnyttää Vera Candidan. Kirjassa kerrotaan tapahtumat nopeasti ja siirrytään tarkastelemaan Vera Candidan elämää, joka jatkaa suvun naisten perinnettä: hänkin tulee  raskaaksi väärälle miehelle, ja lähtee siksi Vatapunasta katkaistaakseen kierteen, joka tuntuu vaivaavan hänen sukunsa naisia. Hän pyrkii toteuttamaan isoäitinsä neuvoja, sillä hänet kasvatti isoäiti, ja elämään kunniallisesti.

Rose Bustamente oli aina sanonut että kannatti valita huomattavasti itseään vanhempi mies ”koska he ovat jo ratkaisseet omat ongelmansa ja voivat keskittyä sinun ongelmiisi”, hän ei koskaan sanonut mitä Vatapunan naiset hokivat hokemasta päästyään, että miehen piti olla ahkera, naistaan rakastava ja kunnioittava, koska kuullessaan sen Rose Bustamente käänsi katseensa taivaaseen, kohautti olkapäitään ja huudahti, Yhtä hyvin voi odottaa sadetta aasin perseestä. 

Vaikka kirjassa kuvatusta arjesta saisi helposti canthin lapsenpiika-tyylisesti kirjoitetun ahdistavan tarinan naisten hyväksikäytöstä ja alistamisesta, ei Ovaldén kirjassa piehtaroida kamaluuksissa, vaan pikemminkin nähdään kurjastakin elämästä arjen ilot. Ja tästä pidin kirjassa.

Monica Rosen tuoksu sai Vera Candidan värisemään. Hän istui tyttärensä vieressä ja upotti kasvot tämän hiuksiin. Ne haisivat suolalta ja jodilta, tuulelta ja joltakin maanalaisemmalta ja nisäkkäämmältä pikkujyrsijän hieltä tai pieneltä sudelta. - - Vera Candida oli aina ajatellut, Mitä teen sitten kun olen oikein vanha enkä enää näe häntä ja yritän muistaa tuon tuoksun. Hän yritti säilöä tyttäreensä liittyviä aistimuksia mieleensä kuin olisi tallentanut niitä savikiekoille: lapsen käsi hänen kädessään, tapa jolla Monica Rose kiersi korrenohuet käsivartensa hänen kaulalleen ja puristi kaikilla pikkulapsen voimillaan, hänen oli mahdoton kuvitella ettei sitä joskus enää olisi, se oli niin epäoikeudenmukaista että se tuntui mahdottomalta.

Se, mitä olen aina ihaillut muiden maiden elämässä, ei ole köyhyys ja kurjuus, vaan asenne, jolla kaiken kurjuuden keskeltä nousee hymy siitä, että huomaa arjesta hyvä ja kauniit asiat. Olen yrittänyt ottaa opiksi, sillä olen elänyt pitkään murehtien asioita, joita en voi muuttaa tai huolehtien asioista, joita ei ole vielä edes tapahtunut, vaan jotka voisivat tapahtua. Ovaldén kirjassa parasta antia on tämä arjen kauneus ja sen huomaaminen.

Kirjan teemana on se, että voiko sukupolvien ketjussa muuttaa elämän suuntaa. Ja jos voi, niin miten. Sen jätän nyt jokaisen itsensä tehtäväksi: ottaa selvää, onko muutos mahdollinen.

Kenelle? Sellaiselle, jonka mielestä minun ja meidän näkökulma on ainoa olemassa oleva ja mahdollinen ja paras. Välillä on hyvä haastaa itsensä ja omat näkemyksensä.