Eppu Nuotion Loppu (2011, Otava) oli ensimmäinen dekkari, jonka olen lukenut kirjoittajalta - tai ylipäätään ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut Nuotiolta. Jotenkin kesäfiilikseen sopii tämäkin: dekkarit hyppäävät matkaan, kun aurinko paistaa. Olenkin nyt kevään aurinkoisissa säissä lukenut kolme dekkaria, mikä lienee ennätykseni. En edelleenkään ole dekkarien ystävä, enkä varmaan muutukaan. Siksi en aina ymmärrä, että miksi dekkarit myyvät eniten ja ovat varatuimpia kirjastossa?
Nuotion kirjassa Loppu on nuoripari Henna ja Mikko, jotka ostavat talon toimittaja-poliisi-pariskunnan (Pii ja Heino) naapurista, ja Henna yrittää houkutella Piitä tekemään juttua heidän talostaan, jossa havaitaan vakava homeongelma. Juha Heino taas löytää itsensä talon naapurille myyneen bisness-miehen Raimo Piirron jäljiltä. Mies kun on kadonnut täysin.
Hennan eno, Arvo, huomaa heti, että Hennan ja Mikon talossa on jotain vikaa. Lapset sairastavat koko ajan, ja Arvo ei halua katsoa sivusta, miten perheen elämä tuhoutuu. Hän tarjoaa apuaan pariskunnalle.
Pii taas kärsii urastaan, joka ei etene, päättää alkaa ottaa riskejä elämässään ja irtisanoutuu työstään. Hänen mielessään pyörivät ajatukset hänen isästään, jota Pii kävi tapaamassa Tansaniassa. Tapaamisesta ei sen enempää kerrota, joten pitäisi varmaankin kaivaa edellinen kirja, jotta ymmärtäisi Piin mietteet.
Krja oli ihan ok, kesälukemiseksi. Kuitenkin kirja oli sen verran lyhytsanainen ja taas asiasta toiseen hyppivä, että en ihan ihastunutkaan.
Huomasin, mikä dekkareissa on mukavaa: dekkareissa henkilöillä on murheita ja ongelmia, eivätkä henkilöhahmot ole täydellisiä. Itsekin ongelmineen voi tuntea olevansa ihan samaa sakkia ns. tavisten kanssa, joiksi luokittelen itseni sekä kirjan henkilöhahmot. Siitä plussat!
Kaiken ytimenä on lisäksi talo. Se suomalainen unelma ja pakkomielle. Tuhansien tarinoiden hometalo.
Meidän ei olisi pitänyt ostaa koko taloa, Mikko sanoo eikä hän voisi sanoa mitään sen pahempaa. Henna kuulee syytöksen. Talo oli Hennan unelma, enemmän Hennan kuin Mikon. Mikko olisi asunut vaikka yksiössä koko ikänsä. Häntä ei vaivannut vierashuoneen, vaatehuoneen eikä edes takkahuoneen puute. Mutta Henna syötti Mikolle unelman talosta, pieninä palasina, iltateen kanssa, aamukahvilla, sunnuntailounaan jälkiruuaksi. Mikko ei lukenut sisustuslehtiä, eikä haaveillut ruusutarhasta, mutta Henna alkoi kerätä unelmatalon kuvia kansioon ja otti kansion kanssaan vuoteeseen aina iltaisin.
Kirjasta tuli hieman mieleen Päivi Alasalmen teokset, joissa näennäisesti normaali elämä alkaa loppukirjaa kohden muuttua keskelle rikoksen maailmaa. Tässä kirjassa aloin jo vähän huolestua, että mahtaako mitään rikokseen viittaavaa tapahtua koko kirjassa. Ja vaikka tapahtuikin, niin täytyy sanoa, että esim. Alasalmen kirjoissa jännitys on tiheämpää.
Pari asiaa häiritsi teoksessa: se, että päähenkilön nimi on Pii. Oi, siis miksi?? Se, että Arvo haistaa heti kynnyksen yli kurkattuaan, että kyseessä on hometalo. Se, että aiempaa kirjaa lukematon ei tiedä yhtään, mitä siellä Tansaniassa tapahtui. Se, että kirjassa on niin vähän henkilöhahmoja, että ne kaikki välittömästi liittyvät toisiinsa. No, oli niitä kohtia muitakin, mutta näin kivan kesäisen päivän jäljiltä en jaksa niitä sen isommin muotoilla. Tämä nyt kuitenkin oli sellainen kevyt kesäinen henkäys, joka meni puistossa lasten leikkejä seuraten siinä samassa.
***
Jatkan kesäkirjojen lukemista, olkoon ne sitten nuorten-, aikuisten viihde- tai vakavampaa kirjallisuutta tai voipa mukaan hypätä dekkarikin. Aikomuksena on kahlata ihan satunnaisia kirjoja menneiltä vuosilta ennen kuin syksyn uutuudet tulevat kauppaan. Pari kevään uutuutta odottelee vielä hyllyssä. Lomailemaankin päästään pian. Mutta tietysti kesäkirjat kuuluvat lomaankin =)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti