Essi Tammimaa: Paljain käsin

Essi Tammimaan Paljain käsin (2011, Gummerus) oli odotettu kirja ja mukava löydös, ja mukiinmenevä lukukokemus. Ihan hirveään hehkutukseen en valitettavasti osaa ryhtyä.

Teoksessa kuvataan Vaaran suvun kolmen sukupolven naisten elämää. Kertoja, kirjan viimeisen sisarusparven Varpu on vanhusten lähihoitaja ja kirjan minäkertoja. Varpu tarkkailee sisarestensa, Inarin ja Virvan, elämää ja kertoo välillä siitäkin, mitä ei näe. Varpun sisko, Virva on onnellisesti mennyt naimisiin Tanelin kanssa ja yhdessä he ovat ostaneet maalaistalon, jonka pihaa ja peltoja Taneli kylvää ja siementää. Yhtä hän ei vaan saa kasvamaan: jälkeläistä Virvan kanssa. Lapsettomuus ei yhdistä, vaan vuosi vuoden jälkeen ajaa pariskuntaa erilleen. Varpun toinen sisko, Inari taas seurustelee Varatun miehen kanssa ja on onneton omalla tavallaan. Varpu, joka tarkkailee muita, jää omassa elämässään hieman ulkopuoliseksi ja toteaa, mitä tapahtuu hänen ja Samin välillään, nyt ja aiemmin.

Perheen aiemmat sukupolvet ovat tehneet myös virheellisiä valintoja. Isoäiti, Aila Ailahtelevainen on hylännyt perheensä ja löytyy ostarilta juoppona. Soile, tytärten äiti, ei ole osannut rakentaa rakkauttaan sen enempää. Rakkaudettomuus tuntuu periytyvän samoin kuin kaikki muukin sukupolvien ketjussa.

Teoksessa kerrotaan naisista, miehet jäävät tarinan taka-alalle, he haihtuvat pois, kuten perheen isäkin haihtuu ja ennen kuin he huomaavat, on isä mennyt. Isän menon vaikutus kerrotaan lyhyesti: Meidän lapsuutemme loppuu siihen. Niin ei ole tarkoitus, mutta niin siinä käy. Tytöt ja pojat tuntuvatkin olevan täysin erilaisia, kasvattaminen eri suuntiin tapahtuu paitsi perheissä myös koulussa:

Ole sinä tyttö, ole aina samaa väriä seinien kanssa, ja muista hymyillä kuin olisit valokuvattavana. Olkaa te poikia, tehkää mitä tykkäätte, mutta älkää koskaan itkekö, älkää kuunnelko muita, älkääkä  näyttäkö heikkoutta. 

Teoksen naiset ovat vahvoja, äitejä, jotka kantavat harteillaan lapsensa. Naiset ovat nimenomaan työläisnaisia. Perheen piirissä arvostusta saavat kovan työn tekijät, myös ja nimenomaan naiset.

Se ei ole hyvä, jos ei työtä tee. Hän puhuu naisista. Naisella pitää olla oma työpaikka, oma palkka, hänen mukaansa. Anni-mummo on syntynyt vuosisadan vaihteessa, eikä silti usko sen ajan kiiltokuviin. Miehet lähtevät, naiset jäävät. Hänkin on elänyt yksin viimeiset viisikymmentä vuotta, kasvattanut yksin Ailahtavaisen, äidinkin. - - Äitihän meidät elättää, äiti meidät vaatettaa, ja ruokkii. Isä ostaa uuden auton, stereot, syö ulkona töiden jälkeen tai töiden lomassa, vie Kakkosen ulos. Äiti vie meidät leikkipuistoon, koska sieltä saa kesällä kesäkeittoa, ilmaiseksi.

Vaikka Tammimaan kirjassa korostuukin paljon työläisyys ja luokkayhteiskunta, niin teoksessa on paljon samoja juoniviivoja Riikka Pulkkisen Totta-teoksen kanssa, jossa eletään toisenlaisen, ylemmän luokan piirissä. Pulkkisenkin teoksessa perheellä on julkisivu, jota rakennetaan, mutta julkisen seinämän takana miehet ja naiset elävät eri maailmassa, eri säännöillä. Teoksissa ikään kuin katsellaan samaa asetelmaa, mutta eri näkökulmista, Tammimaa näkee asiat Inarin, toisen naisen näkökulmasta. Inari on myös työläisluokkainen, kun Varattu mies, Kari kuuluu omistavaan luokkaan, jolla on varaa teettää vaatteensa ja talonsa sellaiseksi kuin haluaa. 

Ja vaikka naiset elävät lastensa tukipilareina, eivät he osaa rakastaa lapsiaan, antaa syliä tai halata heitä: Hellyys on heikkoutta. Rakkaus vie huonoille teille. Uusi sukupolvi ei muuta mitään, vaan kasvaa samanlaiseksi kuin edellinen.

Anni, Aila ja Soile. Siinä kaunis sukupolvien rukousnauha. Kaikki ovat polttaneet sillat takanaan ja kurottelevat nyt menneeseen, kun ei muutakaan ole. Ei muuta tule. He tekivät lapset kaataakseen edellisten sukupolvien taakan meidän päällemme kuin likaveden, josta halusivat hankkiutua eroon.

Teoksessa on hirvittävän melankolinen ilmapiiri: sukupolvi sukupolven jälkeen kaatuu samaan kuoppaan, yhdessäkään ei ole aineksia muutokseen. Kaiken kaikkiaan tapahtumista tulee hirvittävän pessimistinen ja painava lasti. Kirja istuu siis saumattoman hyvin suomalaiseen kirjaperinteeseen, jossa on melankolinen pohjavire pimeänpirtin hävityksineen. Näin kesän kynnyksellä, aurinkoisiin ja toiveikkaisiin päiviin heijastuessa kirjan pessimismi oli liiankin kontrastinen. Mielessäni aloin hylkiä sitä. En tiedä, olisiko kirja istunut aikaan paremmin syyskuun tummenevissa illoissa. Nyt se ei vaan uponnut. Teoksesta tuli liiaksi mieleen Pulkkisen Totta ja Katriina Ranteen sisarista kertova teos Minä, siskoni, jossa kolme sisarta elää ahdistavissa suhteissa, eikä heilläkään ole kellään ulospääsyä, tai parempaa tulevaisuutta luvassa. Lisäksi lukiessani kohtausta, jossa Soile tapaa äitinsä, alkoholisoituneen Ailan, olin aivan varma, että olen jossain toisessa teoksessa lukenut aivan samanlaisesta kohtauksesta. Sen verran liiaksi olen lukenut, etten muista, missä olen törmännyt kohtaukseen. Mutta kyllä se häiritsemään jäi, se tuttuuden tunne.

Ihan ok kirja, mutta melankolisuudessaan liikaa minulle.

Jännää on, että olen lukemassa toista kirjaa aivan muualta, ja siinä kirjassa käsitellään samaa teemaa: sukupolvien ketjua, jossa naiset elävät. Mutta lähestymistapa on aivan toinen. Palaan asiaan pian.

Vielä tietenkin pitää mainita Tammimaan sanat, joita kirjoittaja on innostunut kehittelemään aika ajoin tekstiinsä. Sanoja on vähemmän kuin Rimmisellä, ja siksi kirja oli luettavaa - mutta lienenkö eri aalloilla, sillä en aina oikein päässyt mukaan näihin sanoihin. Millä tavalla ne yrittivät kuvata asiaa.

Kirjasta ovat olleet innoissaan:

Ilse,

Lumiomena, 

Susa,

Kirjanurkkaus.

Kenelle? No, sellaiselle, joka rakastaa kotimaista proosaa yli kaiken.

Ei tällaiselle auringosta elävälle, joka on hieman kyllästynyt kotimaiseen synkähköön kerrontaan.