Jos joku teki jotain toisin kuin muut, valkoihoiset pitivät häntä epänormaalina aivan kuin heidän tapansa elää olisi ainoa mahdollinen.
Chimamanda Ngozi Adichien Huominen on liian kaukana (2011, Otava, The Thing Around Your Neck, suomentanut Sari Karhulahti) on ensimmäinen kirja, jonka ole saanut Adichielta luettua loppuun - tosin yritän paikkailla nyt sitäkin asiaa lukemalla myös aiemmat kirjat.
Adichien kirja on novellikokoelma, jossa ei ole yhtään ns. heikkoa lenkkiä, vaan kaikki novellit kestävät alusta loppuun asti.
Niissä kaikissa on kutakuinkin sama teema:
afrikkalainen nainen muuttaa Yhdysvaltoihin ja joko sulautuu ja sulautetaan kantaväestöön tai ei sopeudu amerikkalaiseen menoon.
Sama asetelma on Jhumpa Lahirin novelleissa,
joissa kuvataan, kuinka intialaiset muuttavat Amerikkaan.
Yhteistä Adichielle ja Lahirille on myös se, että heidän teoksissaan maahanmuuttajat ovat hyväosaisia:
koulutettuja tai niitä, jotka tulevat maahan vaimoksi hyvin toimeentulevalle miehelle.
Kirjablogimaailmassa on se kiva juttu, että voi huomata, miten samanlaisia toistenkin lukijoiden mietteet ovat.
Kirsi on jo aiemmin vetänyt yhteyden Lahirin teoksiin, samoin kuin Hanna.
Ilsen kanssa taas olen monesti aiemminkin kaivanut kirjasta saman lainauksen, niin kuin myös tästä Adichien kirjasta.
Sanna on listannut novellien teemoja ja henkilöitä omassa blogissaan.
Valkoisen kirahvin kanssa olen samaa mieltä siinä, että kirjan nimen suomennos vaikutti hassulta, koska minusta novelli Se, mikä kuristi kurkkuasi on paitsi parempi novelli myös kuvaa teoksen tematiikkaa paremmin.
Koska Ilse oli vienyt minun lainaukseni ja muissa blogeissa sanottu oikeastaan olennainen novelleista, otan omat lainaukseni
englanninkielisen teoksen niminovellista Se, mikä kuristi kurkkuasi:
Luulit, että Amerikassa kaikilla on auto ja ase, ja niin luulivat myös setäsi, enosi, tätisi ja serkkusi. Heti kun olit voittanut viisumin Amerikkaan, he sanoivat sinulle: kuukauden kuluttua sinulla on iso auto. Pian iso talo. Mutta älä osta asetta kuten ne amerikkalaiset.
**
Sinulle oli uutta, että jotkut pystyvät keskeyttämään opintonsa tuosta vain, että jotkus pystyvät sanelemaan elämänsä kulun. Olit tottunut hyväksymään, mitä elämä antoi, ja kirjoittamaan muistiin, mitä se saneli.
**
Hän sanoi, että tiesit kyllä, mitä hän tarkoitti: tulisitko sinä takaisin, tulisitko takaisin?
Käännyit pois sanomatta mitään, ja kun hän vei sinut lentokentälle, rutistit häntä hyvin pitkään ja päästit sitten irti.
**
Novellin katkelmista selviää olennainen Adichien teksteistä: Novellit ovat tekstillisesti hienoja; niissä ei kerrota liikaa, vaan annetaan lukijan mietittäväksi, mitä lopultakin tapahtuu. Niissä ei sanota suoraan asioita, vaan annetaan lukijan löytää rivien väleistä se, mikä on olennaista. Kieli on kaunista ja paljon puhuvaa vähillä sanoilla. Pieni nurina tosin täytyy murahtaa: parin novellin (edellä lainattu näistä toinen) kohdalla kerronta oli sinä-muodossa, ja vaikka edellä mainitun novellin hienous voitti sinä-kerronnan outouden, niin en ihan hirveästi fanita kyseistä kerrontaa.
Olennaisinta Adichien novelleissa on se, miten helppoa tai vaikeaa ihmisen on päästä mukaan uuteen maailmaan, maahan ja ajatusmaailmaan. Joillekin se on mahdollista, toisille ei. Adichien kirjassa henkilöhahmot ovat koulutettuja ja siten etuoikeutettuja; miten vaikeaa onkaan jostain syrjäisestä kylästä tulla maailmaan, joka on niin erilainen kuin se, mihin on tottunut?
Onko ainoa mahdollisuus elää ja onnistua maailmojen muutoksessa se, että unohtaa kokonaan entisen maailmansa: Ja onko se mahdollistakaan?
”Minä en halua, että meidät tunnetaan niinä ihmisinä, jotka täyttävät talon vierasmaalaisten ruokien hajuilla”, hän sanoi.
”Tiedän että sinä opit varmasti nopeasti laittamaan amerikkalaista ruokaa”, mieheni sanoi ja veti minut hellästi lähelleen.
****
Afrikka-kirjoja lukiessani huomaan, että Nigeria on maana edustettuna kirjoissa: Cleaven Little Bee on lähtöisin Nigeriasta, samoin kuin kirjailijat Adichie ja edellisen postaukseni Iweala - ei ihme, sillä Nigeria on Afrikan väkirikkain maa ja myös maailman 8. suurin valtio (asukasluvun mukaan mitattuna). Siltikin tiedän hyvin vähän koko maasta - näiden lukemieni kirjojen avustuksella kuitenkin vähän enemmän.
Minulla odottaisi kirjaston kirjojen pinossa Purppuranpunainen hibiskus, mutta tämäkin kiinnostaa kovasti. Varsinkin kun nyt olen päättänyt tänä syksynä enenevässä määrin lukea novellejakin.
VastaaPoistaOn mielenkiintoista, miten jokainen bloggari kuitenkin lukee kirjaa omasta perspektiivistään. Se on se rikkaus. Heräsi ihmettely, että miksi ihmeessä muut kirjat ovat jääneet sinulla kesken? Minä rakastuin Purppuranpunaiseen hibiskukseen. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Tulee olemaan mitä suurella todennäköisyydellä vuoden kirjatapus.
VastaaPoistaKiitos linkityksestä!
Valkoinen kirahvi (järjestelmä ei tunne kirjautumistani ilman ponnahdusikkunoita - siitä syystä signeeraan...)
Susa, mulla on sama kirja kesken, mutta hypin koko ajan johonkin toiseen kirjaan, niin ei etene tuo lukumatka yhtään... Tämä kirja oli erinomainen syksyn novelleiksi!
VastaaPoistaV.kirahvi: lukiessani kohtasin näitä ahaa-elämyksiä, mutta sitten kun luin muiden juttuja, huomasin, että elämykseni eivät olleet kovin erityisiä. Mutta tosiaan, tuo mainitsemani novelli puhutteli paljon.
Purppuranpuna on kesken tällä hetkellä. Mun täytyy myöntää, että en tunne mitään intohimoista rakastumista, enkä siksi pysty syventymään kirjaan mitenkään intensiivisesti. Luen sen kyllä loppuun, mutta en tiedä, miksi se ei sytytä mua. Keltainen aurinko (se puolikas) jäi mulla viime talvena kesken. Aion senkin vielä lukea alusta uudelleen loppuun, mutta ehkä tämä Afrikka ei ole kuitenkaan mun juttuni.
Tai ei ole koskaan ollut. Kun ystäväni lähti silmät innosta palaen joskus opiskelukesänä Afrikan maahan vapaaehtoistyöhön, olin silloinkin vain näennäisesti innostunut.
Toisaalta, ainakin nuo novellit olivat kovin samanlaisia kuin Lahirin, ja niistä tuli mieleen Zadie Smithinkin kirjat. Tuli sellainen olo, että samaa asiaa, henkilöhahmot vaihtuvat. Mutta ehkä hibiskus on vähän erilainenkin.
Minäkin tosiaan tykkäsin tästä ja odotan jo innolla että ehdin Adichien muiden kirjojen pariin:)
VastaaPoistaSanna, ehdottoman luettavia nämä kirjat ovatkin!
VastaaPoistaAhaa, taas! Sori. :)
VastaaPoistaHieno arvio! Jäin miettimään harvoin käytettyä sinää - se on niin erikoinen, että erottuu, mutta minä jotenkin näin sen perusteltuna valintana.
Enkä ollut tajunnut, miten Nigeria-painotteista minunkin lukemani Afrikka-kirjallisuus on, tuo edellisen postauksen lapsisotilaskirjakin. (Luin sen ja pistin heti kiertoon, en halunnut nähdä sitä enää ikinä.) Uutisia lukee vähän eri lailla, kun nyt "tietää" jotain, sen YK-rakennukseen tehdyn iskun ja kaiken.
Terkuin Ilse
Ilse, onneksi joskus poimitaan vähän erilaisikin kohtia =)
VastaaPoistaJoo, kyllä se nyt juuri ja juuri toimi, se sinä-muoto. Itse ehkä kuulen siinä vain sen sä-passiivin. Joten vähän mietin, että mikä sinän tarkoitus oli, olla yhdelle puhutteleva vai yleistävä passiivi...
Nigeriassa varmaan tapahtuu paljon hyvääkin, mutta me tiedetään vain ne pahat asiat...