Taina Haahti: Kaikki mitä tiedän huomisesta

Perheen sinä sivuutit. Ja minut.

Niin kauan kuin ne eivät puhu, kaikki on hyvin.

Sellaista elämää, jossa lopulta liikutaan kuin posliinimuseossa ettei vain mitään särkyisi, jossa säpsähdetään jokaista kilahdustakin.

Ei Helen sellaista elämää ollut itselleen suunnitellut.
Vai oliko sittenkin?

Ehkä he päätyivät yhteen koska jakoivat unelman elämän rakentamisesta täydelliseksi. Martti kurotti ja rakensi ja Helen piti tikkaita pystyssä.

Miehet rakastavat silmillään, kuten jokainen nainen hyvin tiesi, eikä ikä vähentänyt ihmisen tarvetta olla rakastettu.

Taina Haahti kirjoittaa teoksessaan Kaikki mitä tiedän huomisesta (2011, Siltala) 60-vuotiaasta (tai no, 59-vuotiaasta) Helenistä, joka on naimisissa rikkaan miehen kanssa. Kunnes saa kummallisen yhteydenoton kiinteistönvälittäjältä, joka utelee, josko vanha asunto olisi myynnissä, kun uusi asunto on ostettu. Helenille selviää, että hänen miehensä, Martti Partola, on ostanut uuden asunnon, johon aikoo muuttaa uuden, 20 vuotta nuoremman, naisen kanssa. 30 avioliiton vuotta ovat kuin tuhkaa ja Helenille jää vain sijoitusyksiö Kalliossa, kasa tauluja, työpaikka ja sijoitusrahasto. Ex-mies on tiukan avioehdon vuoksi saava kaiken pariskunnan omaisuuden.

Helen alkaa sijoitella rahaa ja muuttaa yksiöönsä Kallioon, kolmensadan neliön puutarhavillasta Westendistä. Helen käy välillä masennuksen suossa, mutta päättää nousta elämään mukaan. Hän näkee nuoren lupaavan sijoitusten hoitajan, Mikaelin, jonka tehtävänä on auttaa Heleniä paitsi raha-asioissa myös lohdun tuojana makuuhuoneessa. Mutta Helen ei voi olla varma, onko Mikael rahan perässä, sillä Helen nyt kuitenkin on jo melkein 60-vuotias.

Kirjassa pohditaan naisten ja miesten eriarvoisuutta: miten naisen tulee näyttää hyvältä ja nuorelta, että kelpaisi elämässä; kun mies vanhenee, hän ottaa nuoremman vaimon - ja ilmeisesti nuorenee itse samalla.

Nuoruus on kaunista. On rumaa vanhentua. On rumaa lihoa. On rumaa väsyä. On rumaa sairastua. Ja kuoleminen on niin rumaa, ettei siitä edes kehtaa puhua.

Kun Helen alkaa elää uutta elämäänsä, hän näkee myös, miten tyhjää hänen entinen elämänsä edustusrouvana onkaan ollut.

Katsoessaan ympärilleen, nähdessään ihmiset ostoskasseineen, kaikki tuoleille nostetut pussit ja paketit, hän oli ohikiitävän hetken tuntenut yhteenkuuluvuutta maailmaan joka ei vain pyörinyt hulluna itsensä ympäri, vaan jolla oli määränpää, joka tiesi minne oli menossa. Joka osti ja oli olemassa.

 

Tiina Haahti oli minulle ennestään tuntematon kirjailija, mutta kirjan sisällä on luettelo hänen aiemmista kirjoistaan, joissa näyttäisi olevan sekä aikuisten että nuorten kirjoja. Pidin Haahden tekstistä paljon ja harkitsen kovasti, että tutustuisin myös hänen aiempiin teoksiinsa (vuosilta 1996 - 2004). Minulla on aika pahoja ennakkoluuloja kotimaisia naiskirjailijoita kohtaan, jotka käsittelevät aika usein naisten elämää: eroja ja rakkauksia. Niinpä tämäkin teos oli vaarassa lähteä takaisin kirjastoon, mutta sen pelasti luettavakseni sairausloma, jolla olen sohvaillut tämän viikon. Teos on 360-sivuinen, enkä olisi aivan huonoa tekstiä jaksanut lukea loppuun asti. Tämä teos kuitenkin yllätti positiivisesti, sekä tarinaltaan, joka oli yllättäviä (mutta ei naurettavia) juonenkäänteitä täynnnä, että tekstiltään, joka oli loistavan humoristista. Sopiva sairaspäiviin, kun elämä ei aivan aurinkoiselta näytä joka hetki. 

Kirjan aiemmin lukenut Morre on luokitellut kirjan kypsän naisen chick lit -kirjallisuudeksi, mikä olisi aivan hyvä ajatus kirjasta: tässä kirjassa Helenin ystävät, Irma ja Annette ovat Helenin tukena ja turvana, kun he kaikki kolme istuvat kahvilassa pohtimassa miehiä, elämää, naiseutta - ja kypsän naisen tyyliin - vanhenemista. Ja viihdyttävä kirja toki oli myös, ja siinä oli naisviihteelle tyypillistä naiseuden pohdintaa: pitääkö naisen olla aina hoikin, nuorimman näköinen ja kaunein?

Itse pidin kirjasta tosi paljon, ja lukukokemuksena tämä oli paljon mielekkäämpi kuin Härkösen Onnen tunti, joka halusi olla hauska ja samalla pohtia vakavia asioita, niin kuin äitiyttä. Haahden kirja halusi olla samoin hauska, missä se onnistui, ja myös pohtia vakaviakin aiheita, missä se myös onnistui. Itse mietin lukiessani sitä, että miksi joku toinen kirjailja nousee suosituksi ja sitten joku toinen, kuten Taina Haahti jää kovin tuntemattomaksi kirjailijaksi. Aina ei ole kyse siitä, että toinen olisi toista lahjakkaampi.

Myönnän myös, että lukukokemukseni ovat paljon riippuvaisia kulloisestakin olotilastani ja jossain toisessa tilanteessa olisin varmaan pitänyt kirjan juonenkäänteitä kovin epäuskottavina ja joitakin henkilöistä vähän bimboina, mutta nyt juuri tähän paikkaan kirja upposi.

Myöskin Arja ja Hesari on kirjoittanut kirjasta.