Virpi Hämeen-Anttila: Railo

Kalusteita ja esineitä peitti lisäksi himmeä, paikoin läikikäs kalvo, joka oli syntynyt pinttyneestä pölystä ja likaisista sormenjäljistä. Keittiössä inhottava peite oli erityisen ruskea ja kova, epäilemättä rasvankäryn ansiosta.

Oliko tämä maalainen käsitys viihtyisyydestä?

Virpi Hämeen-Anttilan Railo (2011, Otava) löytyi syksyn uutuuksista käsiini ja sehän oli pakko lukaista, koska kirjassa muutetaan Helsingistä Pohjois-Karjalaan. Kukapa Helsingissä asuva henkisesti aina pohjoiskarjalainen voisi olla lukematta kirjaa? Taidan olla tämän kirjan otollisinta maaperää ja juuri sellainen lukija, jolle kirjaa on kirjoitettu, jos mietitään kohdeyleisöä.

Kirjan tapahtumia lähdetään punomaan Ismo Alangon Nokian takana -laulun sanoilla: metsää, metsää, metsää huokaa kuka tahansa pohjoiskarjalainen kotimatkallaan, kun seuraa maisemia kehä kolmosesta alkaen.

Muutakin pohjoiskarjalaisen sielua hivelevää teoksessa on, niin kuin esimerkiksi se, että hieman (liiankin) uteliaina kuvatut paikalliset ovat sydän puhdasta kultaa ja valmiita auttamaan muita. Juuri sellainen paikka, jollaisena Helsingissä asuva henkisesti aina pohjoiskarjalainen muistaa kotiseutunsa. Ihmiset ovat aitoja, sydämellisiä, juuri sellaisia, joita Helsingissä ei ole (mukamas).

Kirjassa käytetään murretta aina kun nämä aidot ja sydämelliset ihmiset puhuvat. Ja kun itse tietysti huomaan heti, että tuossa sanassa olisi pitänyt olla erilainen partitiivi ja tuossa sanassa väärät konsonantit kahdentuvat, niin kiitossanoissa kirjailija kertoo, että murretta voi puhua eri tavalla ja sitä voi litteroida eri tavalla. No, enpä siis oikein voi sanoa mitään murteen käytöstä näiden puolustelujen jälkeen. Murretta lukiessa kävi hieman samalla tavalla kuin kotiseudulla käydessäni: ensin sitä murretta ei jaksa kuunnella, kun korvia särkee ja joutuu pinnistelemään, että jaksaisi kuunnella kaikki viännökset, sitten taas murre alkaa tarttua, eikä pian ossoo ennee muulla tavalla huastellakkaan.

***

Kirjassa Tepa, Teppo Korpelainen, jää työttömäksi, mutta saakin perinnön Pohjois-Karjalasta: maata ja talon isältään. Tepan liikemiesvaistot heräävät ja hän päättää alkaa rakentaa lomamökkejä isänsä maille. Tepa suostuttelee koko ikänsä Helsingissä asuneen vaimonsa, Inkan ja vähän ujon tyttärensä, Kukan mukaan matkaan. Inkaa ei innosta alkuun, mutta hän saa työtä opettajana paikkakunnalta ja alkaa viihtyä. Tepalla on railo omiin sukulaisiinsa: Tuukka-veli on ärsyttävän homomainen, runoja lukeva kauniskasvoinen mies ja siskokaan ei ole sen kummoisempi, joku puolitaiteilija. Inka kuitenkin viihtyy heidän seurassaan, ja Kukka, joka on arka, pitää myös sisarusten seurasta. Kaupunkilainen Inka alkaa nähdä, minkälaista maalaiselämä on: elämäntahti on rauhallinen ja lähimmäisistä välittävä. Tepan maailma on pelkkää bisnestä: oma etu on se, mitä tavoitellaan.

Helsingissä asuvana henkisesti aina pohjoiskarjalaisena lukijana osaan heti alkuun epäillä Tepan liikeideaa. Juuri edelliskesänä oli kotikaupunkini vieressä oleva mökkimajoitus pistetty kiinni ja portti lukkoon. Kirjaa aloittaessa oli siis selvää, että Tepan idea ei ehkä etene niin kuin ideamiehet suunnittelevat. Myös railo alkaa siirtyä toisten ihmisten väliin.

Helsingissä asuva henkisesti aina pohjoiskarjalainen ryhtyy tietysti paikantamaan seutuja ja mietin pääni puhki, että miten Ilomantsissa voi olla Ahmavaara, kun lukijan suku asuu Ahmovaarassa Juuassa. Mutta sitten lukija antaa anteeksi tällaisen kylän siirtämisen, onhan kirjassa ihmiset kuvattu erittäin sympaattiseksi – ja miten sellainen sympaattinen ihminen voisi alkaa kaivella pikkuseikkoja kirjasta, jonka tapahtumapaikaksi oli valittu Suomen hienoin seutu. Myöskin sen, että Helsingissä asuva henkisesti aina pohjoiskarjalainen ei ilman wikipediaa ymmärrä, mitä ovat tsupukat, lukija ymmärtää, antaa anteeksi, ja hymähtää hyväntahtoisesti ja miettii, että ehkä Ilomantsissa tehdään erilaisia ruokia kuin tunnin ajomatkan päässä lukijan kotiseudulla. Lukija yrittää painaa mieleensä, että kysyy siltä ilomantsilaisesta tutultaan seuraavan kerran, mitä ne tsupukat ovatkaan.

Pohjois-Karjalassa koulukin on parempi kuin muualla:

Pienuus vaikutti moneen asiaan. Kun ihmisiä oli vähän, kaikki tunsivat toisensa. Kun oppilaita oli vähän, jokaiselle ehti antaa huomiota ja ryhmästä tuli tiiviimpi, ja oppilaat olivat kummallisen kilttejä. - - Eikä joukossa ollut yhtään hankalaa tapausta. Toiset olivat vähän villejä, pulputtavia ja huiskivia, ja toiset hiljaisempia. Niin normaaleja – kaikki.

Kyllähän tällaiseen kouluun haluaisi omatkin lapsensa laittaa. Varsinkin kun on itsekin käynyt yhtä idyllisessä koulussa 12 vuotta elämästään. Ilman hankalia tapauksia, tosin vain siitä syystä, että lukihäiriöt ja adhd-diagnoosit keksittiin vasta paljon myöhemmin. Ihanaa kirjassa oli se, että Pohjois-Karjala tosiaankin näyttäytyi varsinaisena paratiisina, sanoisin että jopa vähän idyllisenä paikkana. Sukulaisten, Tepan ja hänen sisarustensa huonot välit selittyvät kirjassa sillä, että Tepa on joutunut helsinkiläiseen maailmaan mukaan. Inkasta Tepan sisaret sen sijaan pitävät huolta, kun Inka uskaltautuu heidän luokseen kyläilemään. Railot siirtyvät.

Kyllä mie kirjasta tykkäsin, vaikka olihan se aika idyllistä kuvaa maaseudulta. Ei kyllä yltänyt yhtään Heikki Turusen Kivenpyörittäjän kylän tai Pölösen elokuvien tasolle. Niissä kun on mukana sellainen irvaileva huumori, joka Hämeen-Anttilan teoksista puuttui, ja joka on olennaisin asia pohjoiskarjalaisuutta.

****

Tämä lukija muuten pakkaa nyt onnellisena kimpsunsa ja kampsunsa ja alkaa ensi viikon lopun lomaa varten hioa tätä laulua.