Venla Hiidensalo: Mediahuora

Venla Hiidensalon Mediahuora (2012, Otava) kiinnosti minua heti, kun näin kirjan kannen ja esittelyn Otavan kirjalehdessä. Myönnän, että kirjan raju(hko) ulkoasu ja nimi veti huomioni itseensä. Olen juurikin niin helppo lukija. Huorasadun ja tämän kirjan jälkeen tuo tietty sana varmaankin kokee inflaation ja kolmatta kirjaa en enää suostu lukemaan hätkähdyttävän nimensä takia.

Kirja on "yhteiskunnallinen satiiri, suorastaan harvinaisen poliittinen", kirjoittaa Yle Aamun kirja -ohjelmassa, jossa Hiidensalo kertoo kirjastaan. Ihan varmasti onkin: Mediahuora pitää sisällään vähän kaikkea: kaikki yhteiskunnan osa-alueet niin kuin talous, työ, vapaa-aika, vanhemmuus ovat kirjan teemoja. Ja tietysti media, joka ohjaa ihmisten ajatusmaailmoja edellisten asioiden suhteen.

Kirjassa päähenkilönä on freelance-toimittaja Maria Vartiainen, joka tekee pitkää päivää ja on aina valmis kirjoittamaan jutun. Maria lähtee tekemään juttua aina kun pomo niin käskee. Haastatteluilla ei sinällään ole merkitystä, koska Lehti pomoineen muokkaa jutun myyvään muotoon aiheesta ja näkökulmasta huolimatta.

Mediahuora-teosta on etukäteen esitelty nimenomaan median ja freelance-työn kritiikkinä, ja varmaan siksi aloin lukea teosta tämän näkökulman läpi. Mutta kirjasta tulvii paljon paljon ja vielä kerran paljon muitakin asioita. Maria Vartiainen luopuu ihmissuhteistaan Lehden hyväksi, hän myy ystävänsä ja heidän tarinansa Lehdelle ja hän myy myös oman lapsensa median tarinaksi. Elämänsä kulkua hän päivittää tietysti FB:n sivuilla. Marian elämä ja kirjan tarina muuttuu loppua kohden oudoksi, jopa minun makuuni hitusen liiankin oudoksi. Sen lisäksi, että en ihan tajunnut, missä mennään ja miksi, eri teemojen jatkuva läsnäolo sai lukemisen tempoilemaan ja väsyttämään, jopa tukahduttamaan sen, mitä kirja halusi sanoa. Voisin sanoa, että edellä linkattu Yle:n Aamun kirjan haastatteluohjelma kertoo kirjan teemat selkeästi ja lyhyesti ja varsin ymmärrettävästi, paljon helpommin kuin kirja itse.

Aika monen kirjan lukeneen mielikuvat näyttävät kulkeneen samoja ratoja:

Jenni S. kirjoittaa Lilyn blogissaan: 

Minusta jo median toiminnassa ja toimittajan työssä olisi ollut ainesta kirjaksi. Kaikki toimittajat eivät onneksi elä kohu-uutisista, mutta omat kommervenkkinsa niiden nk. neutraalien ja asiallistenkin artikkelien kirjoittamisessa. Toisaalta jo pätkä- tai muuten epätyypillisistä työsuhteista voisi saada kantaa ottavan ja merkittävän tarinan.  

Booksy ei myöskään tuntuvat ihastuvan tekstiin:

No kaipa Mariaa riistetään. Ja kaipa hänen minäkuvansa vääristyneisyyttä kompensoidakseen on pakko ostella punaisia mekkoja. Mutta on hemmetin paljon ihmisiä ihan täällä Suomessakin, joita riistetään pahemmin. Tekisi mieleni ravistella Mariaa ja sanoa: lakkaa vinkumasta.

Olen paljolti Booksyn kanssa samaa mieltä, sillä kirjan päähenkilö jää myös minulle vieraaksi. Itse asiassa Maria alkoi ärsyttää ja suututtaa minua, tympiä niin paljon, että tarinalla ei oikeastaan ollut enää niin väliä. Se ei enää kiinnostanut minua. Jotenkin se johtuu Marian totaalisesta välinpitämättömyydestä omaa lastaan kohtaan, omia ystäviään kohtaan ja siitä, että mikään ei ole hänen elämässään tärkeää. Siis mikään muu kuin kirjoittaa juttu Lehteen, josta saa rahaa maksaa laskut, ostaa puuroa ja vielä tilata netistä uusia mekkoja, joita ei ehdi käyttää, koska joutuu tekemään vielä vähän enemmän töitä kaiken tämän eteen.

Tuossa varmaan näkee Hiidensalon tyylin kertoa asiansa. Kyllähän tyylin voi katsoa toimivaksikin, koska alan nähdä nykyihmisen etovana itsekeskeisenä ääliönä. Mutta samalla minua vaivaa kysymys, että onko se kuva, jonka Hiidensalo luo päähenkilöstä, annettu vahingossa vai tahallisesti. Hieman samanlainen olotila minut valtasi, kun aloin katsoa tv-ohjelmia Supermarjo ja tytöt ja Viidakon tähtöset. Tuntuu, että minulta jotenkin puuttuu se pohja, jolta tulkita kaikki nämä edellä mainitut: ovatko ne ironiaa vai ihan oikeastiko tätä pitäisi katsoa / lukea? 

Joidenkin lukijoiden kohdalla tyyli on toiminut, ja Salla kehuu, että hänen kohdallaan musta huumori toimi.

Itselleni ongelmia tuotti lähinnä se, että en osannut lukea kirjaa humoristisesti, hauskasti, ironisesti vai miten? En siis löytänyt paikkaani lukijana koko kirjan aikana. 

Toinen ongelma oli se, että kirjassa tuli niin paljon kaikkea yhteiskunnallisuutta, että olin läkähtyä sen alle. Sen lisäksi, että kotimaasta puhkaistaan jokainen vääryyden mätäpaise rikki, ehditään kirjassa kokea myös WTC:n tornien luhistumiset ja Arabikevään tapahtumat. 

Minulle olisi riittänyt vähempikin, sillä nyt kirjasta jäi hyvin sekava olo, vähän niin kuin olisi ollut tehosekoittimessa: jotain roiskui yli, jotain jäi kiinni sekoittimeen ja suurin osa meni iloisesti sekaisin. 

Arvioksi nyt tällainen vähän ympäripyöreä + + + ½, sillä olihan tällä kirjalla selvästi hetkensäkin.