Maria Rocher: Enchanté - hauska rakastua

Vihdoin alakerrasta kuuluivat tutut askeleet.

Juoksin portaat alas ja Jean-Baptiste kaappasi minut syliinsä.

Sanoja ei tarvittu.

Suudelmien lomassa me vain nauroimme.

Mitään pahaa ei ollut ikinä tapahtunutkaan.

Oli vain me.

Oli vain rakkaus.

Joskus kirjojen suhteen tapahtuu onnellisia vahinkoja. Näin kävi Maria Rocherin Enchanté - hauska rakastua (2012, Teos) -teoksen kanssa:

olin palauttamassa myöhässä olevia kirjoja kirjastoon,

kunnes tajusin, että olen menossa lasten kanssa puistoon

ilman mitään luettavaa.

Onneksi tajusin minua uhkaavan katastrofin ja pelastin viimeisen kirjan kirjaston palautushihnalta, ja se sattui olemaan

Rocherin Enchanté.

Vaikka mielessäni kummitteli Lumiomenan ei niin kovasti teokseen ihastunut kirjoitus, päätin ottaa riskin ja kokeilla.

Ja vähänkös olen tyytyväinen, että otin.

Mulla on nimittäin eräs salattu rakkaus ja se on

chick litiksi nimetty viihdekirjallisuuden tyylilaji.

Olen jonkun verran lukenut kyseiseen tyylisuuntaan kuuluvaa kirjallisuutta, joten jollain pohjatiedolla sanoisin arvioivani

Rocherin kirjaa edeltäjiinsä verrattuna.

Voisin sanoa, että Enchanté on päivitetty versio

 chick litistä.

Ja varsin onnistunut sellainen.

Enchantéssa on kaikki, mitä chick litiin kuuluukin:

nuori nainen, Vera, joka on 20 - 30 -vuotias sinkkunainen.

Kaunis nainen, joka viihtyy kahviloissa ja baareissa

ja sulattaa sydänsurunsa ystäviensä seurassa.

Rahaa Veralla on kotimaisiin edeltäjiinsä verrattuna paljon enemmän,

sillä kirjassa on "pappa betalar"-meininki:

Veran isä tuntee huonoa omaatuntoa rikkoontuneesta perheestään ja kustantaa tyttärensä elämän

visan rinnakkaiskortilla.

Kiinnostavan, ja sanoisinko, että modernin version chick lit -tyylistä

tekee se, että tapahtumat sijoittuvat Pariisiin, eikä Helsinkiin.

Tämä on hyvä ratkaisu, sillä jotenkin Helsingin baarit ja kahvilat sinkkuelämän näyttämönä ovat vain kovin, no, vähäiset.

Teoksessa on lisäksi hieman pintaliitoelämää, merkkivaatteita (voi ei, mä olen totaalisesti tipahtanut, enkä ala luetella, minkälaisia merkkejä tämän kirjan sivuilla vilahtelee, koska en niitä kovin sujuvasti tunnista), ystävyyttä, kahvittelua ja shampanjan juomista pariisilaisissa kahviloissa ja ennen kaikkea

Ranskalaisen Rakastajan etsimistä.  

 

Ranskalaiset (ja vähän muutkin) miehet - siinäpä onkin teoksen kiinnostavin anti, sillä miehet eivät ole sitä, mitä Vera ja hänen ystävänsä, opiskelukaverinsa ja kämppiksensä Moona, ajattelevat ja kuvittelevat. Sen he nopeasti huomaavat. Miehet, jotka ovat kiinnostuneita näistä kauniista, muotivaatteissa kulkevista, naisista, ovat joko liian vanhoja, liian ei-ranskalaisia tai liian ranskalaisia.

"Hyvin on purrut! Ja miksi me kaikki naiset kuvittelemme, että te ranskalaiset olette maailman parhaita rakastajia?"

"Oh, ma belle! Ei kukaan ranskalainen mies ole ikinä väittänyt olevansa ihannerakastaja. Se on ne, tai anteeksi nyt vain te, ulkomaalaiset naiset, jotka tulevat tänne rakastamaan ja kuuntelemaan kieltä, joka saa niiden pikkustringit pyörimään jalassa. Me ranskalaiset miehet vain toteutamme teidän unelmaanne ja haavettanne. Pariisi on lyhyen rakkauden pelikenttä, jossa pelataan eri säännöillä kuin muualla."

Lopulta Vera löytää sen, mitä tuli hakemaan. Nimittäin Jean-Baptisten, joka on mallikuvauksissa matkusteleva superihana rakastaja ja niin ranskalainen  mies. Rakkaushuuman jälkeen maailmaan kuitenkin tulee mustia varjoja. Vera, ja myös Moona, oppivat, mitä ranskalainen rakkaus on.

Enchantén parhaita puolia ovat miljöökuvaus: Pariisi tulee elävänä lukijan eteen ja kuvaus miehistä: aika moni miehistä kuvataan sikamaisina moukkina, juuri sellaisina kuin me naiset joskus miehet näemme. On vapauttavaa lukea kaikista niistä miehistä, jotka ovat niin itseään täynnä, että eivät tajua olevansa naurettavia. Pidin myös Rocherin (salanimi) kirjoitustyylistä. Se oli juuri sellainen kuin hyvässä viihdekirjassa kuuluukin olla: sujuvasti eteenpäin menevä, hauskuttava ja niin, viihdyttävä.

En kuitenkaan jätä ilman tylytystä tätä kirjaa, sillä täytyy sanoa, että monen hyvän puolensa lisäksi kirjassa on ongelmansa. Kun loppua kohden miestyyppien kuvailu ja melskaaminen alkaa jo vähän toistaa itseään, juoni kokee mutkia, jotka ovat aivan järkyttävän naurettavia, eivätkä liity muuhun tarinaan juuri mitenkään.  Olisin kyllä vaatinut tähän kirjaan aivan uuden lopun, jos olisin päässyt määräämään.

Vähän tylsästi annan tällekin kirjalle arvion +++½, ilman hölmöä loppua olisin antanut yhden plussan verran enemmän. Ja siis, huomio: arvioin kirjan omassa tyylilajissaan. Eihän tämä nyt mikään maailmoja syleilevä ja uusia ajatuksia tuova kirja ollut. Mutta viihdekirjana todella toimiva (jos ei loppua huomioida) ja auringonpaisteeseen mukaan otettavaksi ihan just sopiva.  

Kirjan on lukenut myös Luru.