K e s ä k i r j a t

Kun oman kirjahyllyn kirjat säilyvät kuukaudesta toiseen lukemattomina, niin yksi hyvä keino päästä niiden lukuun käsiksi on saada kirjastoon sellaiset sakot, ettei niitä jaksaisi maksaa heti pois. (Joo, tiedän, aikuinen ihminen huolehtii, että ulko-ovi on lukossa, turvavyö kiinni ja kirjaston kirjat palautettu ajallaan. Mutta joskus elämässä tapahtuu sellaisia asioita, että kirjat ovat viimeinen asia, jonka elämässään muistaa. Onneksi turvavyö on kuitenkin ollut paikallaan - first things first.)

Mutta joo, omat kirjat ovat sillä tavalla kiinnostavia, että ne on jostain syystä itselleen kantanut kotiaan koristamaan. En ole kirjahamsteri, kaksi billya on hoitanut homman kotiin. Ja vaikka välillä mietin sen kolmannen billyn kantamista kotiin, niin se on vähän sama kuin lasten kanssa: kaksi riittää. Jos on jotain ylimääräistä, se myydään divariin tai palautetaan omistajalleen (vaikka joskus vähän myöhässä).

Kesäkirjani löytyvät siis omasta kirjahyllystäni. Pakko saada myös sitä TBR-listaa pienemmäksi. Olen tämän aiemminkin kirjoittanut, mutta musta on melkein yhtä kivaa kuin lukea kirjoja, miettiä etukäteen, mitä luen. Monessa asiassa toimin päinvastoin, että teen ennen kuin ajattelen ja suunnittelen, mutta elämäni peruskallio eli kirjat on eri asia. Unohdetaan se tärkeimmät asiat eka tässä kohtaa.

Siitä on suunnilleen ja melko tarkalleen vuosi aikaa, kun ihastuin Katherine Pancolin Krokotiilin silmiin, ja vaikka kovin moni ei ole yhtä paljon ihastunut Pancoliin, minä ihastuin. Kesäkirjaksi sopi krokotiilin silmät, ehkä kilpikonnien valssikin? Kristiina Vuoren kirja taas on etukäteen niin kiinnostavaksi pohjustettu täällä, että pakkohan sekin on avata mitä pikimmin.

Jotain piti ostaa myös Akateemisen lahjakortilla, joten pitkän pohdinnan jälkeen kävin hakemassa Banerjee-Louhijan Yhden päivän kuningatar -kirjan, jossa kirjailija luo kuvaa äidistään. Mähän en lehtien kirjoituksiin usko, paitsi että vähän silleen, että jos sunnuntai-Hesari jostain kirjoittaa, niin käyn samana päivänä hakemassa kaupasta kirjan.

Yksi kysymys tulikin heti mieleeni: miksi Hesari kirjoittaa nykyisin niin vähän kirjoista? Ainakaan paperiversiossa ei ole kovin paljon näkynyt kirja-arvosteluja. Ja miksi kirjoista ylipäätään kirjoitetaan niin vähän? I know, ei ole muotia tuo lukeminen, mutta mikäpä sellainen olisi, josta ei hirveästi meteliä pidettäisi. Kuka esimerkiksi tarvitsisi älypuhelinta tai coca colaa, ellei niille olisi luotu keinotekoisesti tarvetta? (Humanisti luo markkinastrategiaa, osa III ja lopettaa tähän.)

Koska kesä on vähän niin kuin Suomi ja koivu, niin ensimmäinen kasa kirjahyllystä on suomalaista kirjallisuutta. Yhteinen tekijä näissä suurimmassa osassa vaikkuttaisi olevan perhe. Toinen on se, että haluan lukea eräät kirjailijat ja heidän teoksensa ennen syksyn uusia kirjojaan ja toisaalta myös Kyrön vanhempaa.

Mitä kirjoja ostan ylipäätään kirjahyllyyni? Jostain muistan lukeneeni, että ostaessaan kirjan ihminen ostaa aikaa. Aikaa lukea kirjan; aikaa istahtaa hetkeksi linnunlauluun kotiterassille; aikaa, jonka voi käyttää ihan vain itselleen ja kirjalleen.

Aina, tai useinkaan, en jaksa itse etsiä kiinnostavia kirjoja, tarvitsen suosittelijan. Sen, että kirja mainitaan jossain: Hesarissa (turha toivo), jossain toisessa lehdessä (parjatut naistenlehdet), blogeissa (jotka muuten ovat nopein tapa saada tietoa asiasta kuin asiasta ja myös niistä kirjoista, joita muu maailma lukee), tai sitten lempikolumnistini tulee kirjoittaneeksi tai maininneeksi kirjoituksessaan jonkun kirjan, niin kuin Johanna Korhonen Ekmanin Sudentaljat-trilogian.

Tästähän ei ole kuin vähän yli vuosi, minkä olen hautonut ajatusta trilogian lukemisesta.

Sitten on kirjahyllystä kaivettu kirjoja ilman minkäänlaista näkyvämpää teemaa, lähinnä pokkareita, joita olen aina jonkun kaupan alesta käynyt kahmimassa.

Näissä seuraavan kasan kirjoissa teemana on Eurooppa; Eurooppa-haasteeseen maita tulossa: Ranskaa, Itävaltaa, Norjaa, Unkaria, Isoa-Britanniaa...

Ja sittenhän mä en toki halua tulla leimatuksi Intian-kirjallisuuden kautta. En tiedä kyllä että miksi en. Mahtaako siinä olla jotain noloa tai huonoa, jos lukee sitä, mitä maailman 1/5 väestöstä kirjoittaa? Tai ainakin 1/5 siitä miljardin väestöstä, jolla on mahdollisuus kirjoittaa.

Korvaan näillä yhdysvaltalaisen ja brittikirjallisuuden, sillä itse huomaan, että mua ei taas oikeastaan paljon yhtään nappaa edellä mainittujen maiden kirjallisuus. Tällä hetkellä kyllä yllättäen luen yhä, melkein ihastuneena. Meillä kaikilla on kummallisuutensa, pitää ehkä itsekin muistaa, että ei huokaile toisia tavatessaan, että huoh, taasko sulla on jotain amerikkalaista hapatusta luettavana...

No, mutta siis kuitenkin. Tässä vähän alkulämmittelyä.

Ja kyllä niitä on lisääkin. Hah, olen vähän niin kuin Roope-setä: musta on kiva pinota kirjoja kasoihin samoin kuin tuolla sarjakuvamaisella hahmolla kolikoita. Sovitaanko niin, että vaikka tämä ei kartuta maallista mammonaa, niin sitä henkistä pääomaa senkin edestä.

Musta on ihanaa, että mun ei kirjojen ja lukemisen kannalta tarvitse olla taloudellisesti tehokas ja pelastaa maailmantaloutta (paitsi ehkä pikkuisen ostamalla kirjoja).

Elikkäs näistä aloitellaan.

Heti kun on parit velvollisuudet hoidettu.