Kannattaako blogisavuja uskoa?

Olen huomannut erään kirjan, joka on kevään aikana useasti vilahdellut kirjablogien sivuilla. Olen lukenutkin pari postausta ja kaikki vaikuttavat olevan samaa mieltä, että kyseessä on hieno teos, joka ehdottomasti kaikkien kannattaisi lukea. Ne, jotka arvioivat kirjat tähdillä, ovat auliisti jakaneet neljästä viiteen tähteä tälle kirjalle.

Ajattelen, että pöh, näitähän tulee ja menee. Kirjoja, joista "kaikki" ovat samaa  mieltä, eikä sitten kukaan varmaan uskalla sanoa, että tässä oli jotain huonoa ja outoa tai että se oli peräti tylsä ja huono.

Mutta se kirja jää kuitenkin pyörimään päähän. Ehkä sitten jos se tulee jossain vastaan. Tai ehkä jopa varaan sen kirjastosta. Siis, uteliaisuus vie ja lopulta kun kirja on käsissä, sitä ei voikaan laskea käsistään lähes ollenkaan.

Mitä tästä kirjasta on aiemmin sanottu ja kirjoitettu kirjablogistien keskuudessa? Mm. tätä: 

Aloitetaan Kirjavan kammarin Karoliinan hienolla tekstillä, jossa kirja on saanut Karoliinan pohtimaan omia elämänvalintojaan;
sitten Liisa, joka jäi miettimään vanhemmuutta ja lasten hymyjä, jotka nousivat hänelle kirjan sivuilta;
lupaava on myöskin Järjellä ja tunteella -blogin Susan kirjoitus, joka päättyy sanaan täydellistä;
Tuulia löysi kirjasta inhimillisyyttä;
Maria löysi syvän lukukokemuksen ja kauniin kielen;
Unni kirjoitti vähän samaan tyyliin, että teksti on syvästi koskettava;
Katja kiittelee kirjaa jopa tämän vuoden yhdeksi parhaimmaksi lukukokemukseksi;
Ilselän Minna mietti kirjan luettuaan, että miten ihmiset täyttävät odotukset tai jättävät täyttämättä;
Elma Ilona luki kirjan alkuperäiskielellä, ja kehui kieltä runolliseksi ja lumoavaksi. 

Ehkä joku muukin on vielä lukenut, mutta ehkä pointtini tuli jo selväksi: aika moni on tästä kirjasta pitänyt. Kannattaako kanssasisarta uskoa ja luottaa, että kirja kannattaa lukea? 

Niin että pidinkö minäkin kirjasta? Kyllä, voin allekirjoittaa kaikella edellä mainitun (, paitsi että en ryhdy Karoliinan tapaan avaamaan elämääni tässä) ja vielä ehkä vielä kehua vähän lisää. Vai onko niitä sanoja enää? 

Kokeillaan.

Kirja oli lumoava kieleltään, aivan ihastuttava, lumoava, runollinen.
Kirjan juoni. No, sitä ei varsinaisesti ole, vaan kirjailija palaa kirjansa sivuilla kotikyläänsä tutkimaan vanhoja tapahtumia. Samaan aikaan kun teoksessa oleva kirjailija syntyi: vuonna 1978, kylässä riehuu tuhopolttaja, jota ei saada millään kiinni. Pyromaani rakastaa sitä hetkeä, kun tuli ottaa vallan.

Kirja on hieman kuin jännäri: kuka mahtaa olla pyromaani?
Mutta ei tätä voi dekkariksi nimittää täysin, sillä syyllinen saadaan lukijalle kiinni jo varhain. Kiinnijäämistä tärkeämpi kysymys onkin, että miksi toisesta kiltistä pojasta tulee tuhopolttaja ja miksi toisesta 20 vuotta myöhemmin kirjailija? Miten vanhempamme ohjaavat meitä ja pystyvätkö he ohjaamaan siihen suuntaan, johon haluavat? Mikä ihmistä ohjaa valitsemaan elämänsä suunnan? Onko se vietti, joka vie, vai joku järjellinen valinta?

Kirja ei oikeastaan edes vastaa näihin kysymyksiin, se yrittää kyllä kertoa, mikä kirjailijasta on tehnyt kirjailijan. Sitä, mikä pyromaanista teki pyromaanin, kirja ei osaa kertoa. Eikä se vastaa myöskään kysymykseen: miksi jostain tulee paha. Itse luulen, ettei maailmassa olekaan vastausta siihen kysymykseen.

Kun kirjan lukemisesta on hetki, niin voi toki pysähtyä ja miettiä asiaa. Sitä, minkä ajatuksen kirja jättää mieleen. Ehkä tässä kirjassa on parasta se, että se ei vastaa, vaan esittää kysymyksiä.

Kyseessä on tietysti Gaute Heivollin teos Etten palaisi tuhkaksi (2012, WSOY, alkuperäinen teos Før jeg brenner ned, suomentanut Päivi Kivelä).

Minulle kirja oli kaikkein eniten tarina siitä, miten kirjailijasta tuli kirjailija. Kirjaa on sanottu omaelämäkerralliseksi, mutta lienee Heivollin päätettävissä, mikä teoksessa on totta ja mikä keksittyä. Minulle kirjan kertoma tarina oli hyvä juuri näin.

Sitten eräänä iltana otin esiin luentolehtiön, revin pois kaikki kirjoitetut sivut, istuuduin mukavasti ja aloin kirjoittaa. Muistin sanat, jotka Ruth oli istuttanut mieleeni silloin kauan sitten - -. En ollut unohtanut niitä, ja nyt aioin yrittää. Kirjoitin sivun, kaksi. Revin arkit lehtiöstä ja menin nukkumaan. Seuraavana päivänä luin ne läpi ja häpesin. Häpeäni oli pikimustaa. Mutta illalla istuin taas luentolehtiö polvillani kirjoittamassa. En muista mistä aiheesta, vai oliko aihetta ollenkaan. Minä vain kirjoitin. Se tuntui hyvältä jotenkin oudolla ja etäisellä tavalla, aivan kuin se ei olisi oikeastaan koskenut minua.

Niin kuin kaikissa hyvissä kirjoissa, jotka jättävät jälkensä, ei oikein osaa sanoa tyhjentävästi, että mikä se juttu oikein oli, mikä kirjasta teki niin hyvän, myöskään Heivollin teoksesta en osaa sanoa, mikä se juttu oli. Jotenkin Heivoll onnistui luomaan sellaisen tunnelman, että lukiessani viimeistä sivua, se viilsi kerta kaikkiaan suoraan sydämeen.

Ja sitten jäi vielä se yksi kysymys, että entä sitten? Mitä tapahtui kaiken tämän jälkeen? Heivoll on siitä kiltti kirjailija, että hän jaksaa vastata vielä siihen yhteen kysymykseen.

Että kannattaako blogisavuja uskoa? No ei aina, mutta useimmiten kyllä.
Tämän vuoden puolella on kyllä kannattanut.
Ensin löysin Harukin, sitten Joelin, ja nyt vielä Gauten.
Kolme rakkautta puolen vuoden aikana. Sanoisin, että kannattaa uskoa!

Arvioni siis: + + + + +.