Carol Shields: Ruohonvihreää

Carol Shieldsin Ruohonvihreää (2012, Otava, alkuteos The Box Garden 1977, suoment. Hanna Tarkka) oli lukulistallani pienin varauksin, sillä vaikka olen pitänyt Shieldsin joistakin teoksista, kuten Kivipäiväkirjat ja Larryn juhlat; jotkut toiset teokset ovat jättäneet täysin kylmäksi. Esimerkiksi Kaiken keskellä Mary Swann jäi kerta kaikkiaan alkumetreillään kesken.

Shieldsin teoksissa ei ole paljon tapahtumia, mutta tässä teoksessa niitä on jopa pari: päähenkilön, Charleenin äiti päättää mennä vanhoilla päivillään naimisiin. Charleen ja hänen sisarensa Judith matkaavat äitinsä luokse uusine miesystävineen ja kotona he kohtaavat saman vanhan äitinsä, joka natisee ja nitisee pienemmästäkin asiasta. Teoksessa äiti pääsee oikein kunnon valitusmonologiin, jotka kestävät pari sivua kerrallaan. Kaikkihan tietävät, että 38-vuotiaana, kuten Charleen ja hieman vanhempana kuten Judith kirjassa ovat, mikään ei ole rasittavampaa kuin oman äidin huonot tavat. Kirjan loppuosassa tosin tulee esiin, että äitikin on vain ihminen, ja hän on peitellyt erilaisia tunnetilojaan elämänsä aikana. Miksi äiti pyrki esimerkiksi sisustamaan sisustamasta päästyään tyttöjen ollessa lapsia?

Charleen jättää poikansa, Sethin kotiin ystäväpariskuntansa luokse. Kirjan toinen tapahtumaketju syntyykin Sethin elämästä.

En tiedä, miksi Shields yhtäkkiä iski minuun aivan täysin. Ehkä tässä kirjassa on kuitenkin sen verran tapahtumia, etten kyllästynyt siihen, miten keskiluokkainen ja keski-ikäinen ystäväpiiri tapaa toisiaan. Tässä teoksessa on draamaa: Charleenin elämä on epäonnistumisia täynnä, ainakin Charleenin (ja hänen äitinsä) mielestä. Teos on alun perin kirjoitettu vuonna 1977 (ja se on Shieldsin toinen teos) ja aika näkyy mm. siinä, että Charleenin avioero näyttäytyy erittäin häpeällisenä. Samoin kuin se, että Seth on kasvanut ilman isäänsä. Charleen tuntuu olevan täynnä häpeää ja pelkoa vähän kaikesta, että en tiedä, kumpi lopultakin on neuroottisempi: äiti vai Charleen itse.

Kuten edellä kirjoitettua, upposin tällä kertaa Shieldsin tekstiin. Ehkä nyt oli aika pysähtyä miettimään elämää omassakin elämässäni: kirja upposi oikeaan hetkeen ja vaiheeseen, tai sitten minusta on tullut yhdessä yössä keski-ikäinen ja keskiluokkainen, joka vain pitää tällaisesta kirjallisuudesta.

Ja silti, kun me istumme siinä kaksin, voisimme hyvinkin käydä onnellisesta avioparista. Eugene, menestyksekäs, terve mies, yllään suklaanruskeat kuudenkymmenen taalan talvikangashousut ja kevyt, ruskea ribbineule, ja minä, vaimo ("pikkuvaimo", voisi melkein sanoa, ellen olisi näin pitkä) mukana matkalla, menossa vähän ostoksille, pikku lomalle, vähän pois lasten luota.

Arvioni: + + + + ½. 

Shieldsiä on luettu paljon ja jokaisella on vähän oma näkemyksensä kirjailijan hienoudesta. Siispä puheenvuoro myös muille blogisteille:

Peikkoneito: Ruohonvihreää oli tavattoman virkistävä lukukokemus. Se ei puskenut eteenpäin vaan eteni omalla painollaan turhia konstailematta. Tulipa taas kerran myös todistettua se, ettei kirjan tarvitse pursuta maailmaamullistavia käänteitä ollakseen hyvä, siihen riittää lahjakkaan kirjailijan hienosti muotoilema kieli.

Tuulia: Onnistuneiden henkilöhahmojen lisäksi Shields on rakentanut kirjaan oivan juonen, jota voisi väittää hieman epärealistiseksi ja loppua jopa aavistuksen siirappiseksi, mutta minä pidin siitä valtavasti. Ruohonvihreää on samaan aikaan kepeä ja syvällinen, hauska ja vakava sekä raikas ja synkkä. Ja äärettömän tarkkanäköinen.

Jenni S.: Ei siis aivan nappiin menevä lukukokemus, vaikka suurilta osin tuttua, taattua Shieldsiä olikin. Kun alkuintoni - uusi Shields! - oli mennyt, muistin, miksi joidenkin mielestä Shields on arkisia yksityiskohtia kuvaillessaan t-y-l-s-ä-ä luettavaa; muistaakseni Ina on puhunut kuvaavasti silkkipuserokirjallisuudesta, vaikka Shieldsistä pitääkin. Minusta arki on kiinnostavaa niin oikeassa elämässä kuin kirjallisuudessakin, samoin yksityiskohdat, mutta tällä kertaa minäkin olin kyllästyä, kun dialogi puhtaiden sukkien ja hammasrautojen yökyläreissua varten pakkaamisesta jatkui koko sivun.

Karoliina: Ei minulla ole tästä nyt tämän enempää sanottavaa. Shieldsin tajuaa tai sitten ei. Kaikille hän ei ole eikä tarvitsekaan olla. Minulle hän on kuitenkin Saint Carol, enkä välitä kuulla hänestä mitään negatiivista.

Katja: En vain voi vastustaa Shieldsin tapaa kirjoittaa elämää järkyttävistä seikoista sekä keittokinkku- ja juustopäällysteisistä voileivistä miltei samassa kappaleessa