Alexandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia

Alexandra Salmela iski tajuntaani vuonna 2010, kun hänen esikoiskirjansa 27 eli kuolema tekee taiteilijan ihastutti erikoisella muodollaan ja vähän tarinallaankin. Innostuin, kun huomasin, että Salmelalta on tullut lastenkirja: kirja oli suorastaan pakko saada heti luettavaksi, onhan täällä kotona kaksi lasta, joille kokeilla Salmelan kirjan te(n)hoa. 

Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia pitää sisällään noin 20 tarinaa, jotka ovat 4-5 sivua pitkiä, jokaisessa tarinassa on isot kuvat - yksi aukeaman tai yksi yhden sivun kokoinen kuva / tarina ja tekstisivujen reunoissakin on paljon katseltavaa. Itse ajattelen, että kirja on hyvä kuvien puolesta alle kouluikäiselle lukijalle, mutta teksti taas on melkoisen vaikeaa ja vaihtelevaa ja viehättää myös kouluikäistä tai pian koulunsa aloittavaa lasta. 

8-vuotias lukijani ei jaksanut kuunnella kaikkia tarinoita, koska ne olivat hänelle "liian lyhyitä" ja "jotenkin niin outoja", mutta kirja oli kuitenkin "hauska". Todettakoon tähän vielä, että 8-vuotiaani jaksaa muutenkin kuunnella tai katsella tv:tä, kirjoja tai lehtiä, jos niissä on aiheena jalkapallo. Mieluummin se kyllä pelaa itse, ei ole mitenkään lukumiehiä. 

6-vuotias testilukija piti tarinoista enemmän ja kuunteli kirjan loppuun asti. Prinsessasatuja janoava kuuntelijani ei aivan viehättynyt "Apinaprinsessan"-kaltaisista tarinoista, koska se ei noudattanut tavanomaista prinsessasadun juonta. Vaikka 6-vuotiaani on juurikin samanlainen apinaprinsessa, joka sopii paremmin apinaksi kuin prinsessaksi. Kaikkein lähimmäksi prinsessatarinaa kirjassa päästiin "Lohikäärmetorni"-tarinassa. Tässä tarinassa prinsessa ei halua tulla alas tornistaan, koska häntä uhkaa pakkoavioliitto, ts. isä-kuningas haluaisi, että prinsessa valitsisi jonkun kosijoistaan. 

Koska syntymäpäivät ja synttärijuhlat ovat ehkä parasta 6-vuotiaan maailmassa, kirjan tarina "Leijasynttärit" olivat kirjan parhaita tarinoita - ainakin hauskuuden vuoksi: syntymäpäiväsankari tupsahtaa keskelle kakkuaan kesken juhliensa. Niin, hän tosiaan oli lentämässä leijansa kanssa taivaalla. 

Aikuislukijamme taisi olla molempia lapsia innokkaampi kirjasta. Pidin heti kirjan ensimmäisestä tarinasta, jossa kirahviäiti on katsomassa lapsensa esitystä - lapsen mielestä tämä on hieman noloa, mutta tilannetta helpottaa se, että lapsen ystävän äiti on norsu kirahviäidin vieressä. Oma äiti ei tunnu enää niin nololta. 

Pidin aivan älyttömän paljon kirjan oudoista tarinoista, joissa realismi lyö kunnolla yli ja normaaliuden rajat rikotaan niin että rytisee. Voi olla, että nämä tarinat eivät aukene aivan samalla tavalla lapsilukijalle, esimerkiksi "Lapsikorjaamo"-tarinassa vialliset lapset viedään korjaamoon, koska ne eivät voita kilpailuja, eivätkä saa pääroolia näytelmissä. Epätäydellisten lasten osia vaihdetaan ja lapsille saadaan futisjalkoja, virtuoosisormia ja enkel'kasvoja. Aika monessa tarinassa tuntui, että lukijan tarvitsisi tietää niistä aiemmista tarinoista, että nämä tarinat tiedostaisi täysin, esimerkiksi "Mestarirakentajat"-tarina alkaa siitä, kun joku syö Hannan ja Kerkon piparimökkiä. Paikalle halutaan rakentaa norsunluutorni - kirjaimellisesti. Toinen silmiinpistävä seikka Salmelan tekstissä onkin se, että abstraktit sanonnat ja asiat saavat tarinoissa konkreettisen muodon, mikä tekee tarinoista hauskoja (jos ymmärtää, mikä se abstrakti sanonta tarinan takana on).

Kirjan yksi parhaista viehätystekijöistä on kirjan kuvissa, jotka on tehnyt Martina Matlovičová, slovakialainen kuvittaja. Hänen kuvansa ovat eläväisiä, värikkäitä ja niissä riittää tutkittavaa useammallekin kirjan lukukerralle. 

Kirjaan aiomme palata toki vielä monta kertaa, sen teksteissä riittää ihmettelemistä: Salmela käyttää suomen kielen synonyymejä taitavasti. Myös kuvissa on paljon kaikkea, jota ei ensilukemalta huomaa. 

Kirjaan olisin itsekin kaivannut jotain yhtenäistä linjaa, punaista lankaa. Ilostuin, kun viimeinen tarina "Norsuäidin paluu" toi kirjan ensimmäisen tarinan norsun takaisin kirjaan. Kirja olisi ollut ehkä helpompi lastenkin lukea, jos tarinoissa ei olisi ollut niin paljon eri hahmoja - tai jos tarinat olisivat olleet pidempiä. Ehkä kirja on kirjoitettu nuoremmille lapsille, jotka eivät jaksa niin pitkiä tarinoita ja nämä tarinat luetaan yksi illassa. Isommille lapsille yksi lyhyt tarina on liian lyhyt iltasaduksi. 

No, kuitenkin, palaamme kirjaan etsimään kaikkea uutta kivaa ja jännää, sellaista kirjan sisältä löytyy. Parasta kirjassa oli se, että se oli mukavan erilainen kuin kaikki muut lastenkirjat - ja se, että kirja oli hauska. 

Alexandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia

kuvittanut: Martina Matlovičová

2013, Teos

91 sivua

Kirjasta myös täällä.