Rosa Liksomin Hytti nro 6 (2011, WSOY) on ollut jo pitkän aikaa lukulistallani, vaikka olin Liksomin suhteen hieman epäileväinen. En ole koskaan lukenut loppuun yhtään hänen kirjoittamaansa teosta. Tässä kirjassa minua viehätti etukäteen sen tarina: junamatka Moskovasta Mongolian Ulan Batoriin. Jossain vaiheessa olen itsekin haaveillut matkustamisesta Venäjän halki, mutta tyytynyt yöjunaan Moskovasta kotiinpäin (kuvassa, jossa olen lähes teini ;).
Sitäpä tämä kirja sitten on, matkakertomus junassa halki Venäjän, tai Neuvostoliiton, sillä tässä kirjassa mennään historiassa taaksepäin. Tyttö, joka on lähtenyt Suomesta Moskovaan opiskelemaan, haaveilee junamatkasta poikaystävänsä Mitkan kanssa, mutta päättää lähteä matkaan yksin, kun Mitka joutuu mielisairaalaan. Matkatoverikseen tyttö saa miehen, joka on häntä vanhempi. Mies juo vodkaa ja vonkaa tyttöä petikaverikseen niin, että tyttö juoksee monta kertaa miestä karkuun vaunun käytävään. Mies on ällöttävä, mutta niinpä vain tyttö kiintyy mieheen ja kaipaa tätä loppumatkasta, jolloin he ajautuvat vähäksi aikaa toisistaan erilleen.
Kirjassa vuorottelevat miehen vonkausyritykset ja junavaunun ikkunasta näkyvän maan kuvailu. Tytön muistot Moskovasta ja opiskelujen alkamisesta ja erityisesti Mitkan kanssa vietetystä ajasta antavat myös makua siitä, minkälaista on olla Neuvostoliiton aikaisessa Moskovassa opiskelijana. Neuvostoliiton kaupoissa ei ole mitään, tytön tavarat ovat haluttuja ja tekevät kauppansa, tullissa kaikki vie aikansa, keskellä peltoa nököttää neuvostokerrostaloja, kaikkialla on aika harmaata, hiljaista, ankeaa, eikä matkallakaan ole juuri mitään kohokohtia, ellei matkan pään jurttakylissä vietettyjä hetkiä voi pitää sellaisena. Olisin kaivannut kovasti johonkin miljöön kuvailuun tai ihmisten tapaamiseen jotain positiivista, mutta kaikki oli niin kovin ankeaa, että myös lukukokemus uhkasi mennä negatiivisen puolelle.
Taivaalle ilmestyi tuprahtelevia tummia pilviä, pian ne peittivät auringonkajon kokonaan ja ahdistava hämäryys laskeutui jäämaiseman ylle. Juna jarrutti ja hiljeni. Rautatien hiekkavallia pitkin nilkutti kolmijalkainen koira, sen perässä kulki ohut verivana.
Rosa Liksom: Hytti nro 6
2011, WSOY
187 sivua
Luen aina uteliaisuudella ihmisten kokemuksia Hytti nro 6:sta, kun oma lukukokemukseni oli niin kovin erilainen kuin useimmilla :)
VastaaPoistaKävin lukemassa tekstisi kirjasta, kiinnostavaa että on eri kokemuksia. Mä en nyt vaan jaksanut näitä kaikki on syvältä -tekstejä. Syksy on muutenkin syvältä ;)
PoistaMinä pidin tästä kirjasta kovin, enkä missään nimessä kokenut, että se oli pelkkää ankeutta ja kamaluutta. Liksomin kieli on erittäin kaunista ja se kyllä kannattelee rujompiakin aiheita.
VastaaPoistaKieli on kaunista, mutta kun jokainen vähänkin hieno asia, jota ensin kauniisti kuvaillaan, loppuu johonkin inhaan, niin kuin verivanaan lainaamassani tekstipätkässä, niin oli jotenkin vaikea jatkaa ja odottaa seuraavaa kuvailua.
PoistaOma mieleni kaipaa ankeaankin jotain hyvää ja kaunista, enkä kyllä oikeasti pitänyt tästä kirjasta ja sen tarinasta. Onneksi oma Venäjäni/jopa NL:kin on kauniimpi mielessäni.
Minä kuuntelin tämän äänikirjana, Pertti Sveholmin lukemana ja se ääni sopi kirjaan loistavasti! Siis ehdottomasti parhaita koskaan kuulemiani äänikirjoja. Sveholm todellakin OLI tuo ällöttävä venäläinen äijä ja osasi tuoda hahmoon myös melkoisesti karismaa ja sympatiaa. En edes tiedä olisinko osannut pitää miehestä, jos en olisin lukenut tarinan kirjana, mutta nyt tykästyin hahmoon oikein kunnolla!
VastaaPoistaMulle tuli mieleeni Olavi Ruitlane ja hänen kirjansa Nainen tästä kirjan miehestä. Ehkä tällainen tuplaversio näin lyhyellä ajalla oli vähän liikaa. Ja muutenkin se akea kuva kirjassa.... No, joskus ääni voi pelastaa kirjan!
Poista