Kari Hotakainen: Luonnon laki

Kari Hotakaisen Luonnon laki (2013, Siltala) oli yksi niistä kirjoista syksyltä, joita todellakin odotin. Hotakaisen kirjoista suurimmin itseeni ovat vaikuttaneet Bronks ja Juoksuhaudantie. Ihmisen osa ja Jumalan sana ovat jääneet lukematta, mutta aion ehdottomasti palata lukemaan edellä mainitut kirjat, jotka kuuluvat Hotakaisen raha-aiheiseen kirjasarjaan, jonka kolmas, mutta täysin itsenäinen kirja Luonnon laki on (Yle kirjoittaa Aamun kirjassa).

Luonnon laki alkaa Rautalan onnettomuudesta, jossa voi nähdä Hotakaisen itsensä kokeman auto-onnettomuuden, joka tapahtui keväällä 2012. Suurin osa kirjan tapahtumista vietetään onnettomuuden jälkeisessä tilassa sairaalan vuoteella. Aamun kirjassa Hotakainen kertookin, että hänen omat kokemuksensa ovat siirtyneet suoraan tai epäsuoraan kirjaan. 

Kirjassa on kysymys rahasta. Rautala kokee sairaalasängyssä, miltä tuntuu, kun verorahoilleen saa vastinetta: kuukausien makaaminen sairaalassa ei verovaroilla maksetun julkisen terveydenhuollon jälkeen maksa makaajalle kovinkaan paljon. 

Samaan aikaan politiikassa tapahtuu: Rautalan oma tytär on vihreiden asialla, ja Rautalan mielestä tätä kiinnostaa enemmän minkkitarha kuin omat isovanhemmat, Minkkiset. Rautalan isä, Väinö on vaimonsa läheishoitaja, tv:stä hän seuraa kuinka hyvinvointiyhteiskunnan palveluista keskustellaan: osasta on pakko säästää ja leikata. Rautala taas kokee leikkaukset nahoissaan (kirjaimellisesti), kun sairaanhoitajat tekevät työtään jaksamisen äärirajoilla.

Hotakaisen kirjassa on kovin paljon kaikkea, mutta pääasiassa kirjan tarinassa on kyse hyvinvointivaltiomme kestävyydestä, tai paremminkin kestämättömyydestä. 

Hotakaisen kieli välillä inspiroi, välillä läkähdyttää minut lukijana. Tommi Melender kuvailee kieltä näin: 

lyhyt, terävä täsmälause, jossa yhdistyvät aforistisuus, humoristisuus ja suomalainen kansanluonne (maskuliinisesti tulkittuna). Hotakainen osaa lauseen tasolla tasapainottaa aforistisuutta ironisuudella, humoristisuutta traagisuudella ja maskuliinisuutta ilkikurisuudella.

Melender sietää Hotakaisen kielen, vaikka joltain toiselta hän ei sitä ehkä jaksaisi. Itse en ole pitkään aikaan lukenut Hotakaista, ja tyyli on muuttunut niistä viimeisistä kirjoista, joita Hotakaiselta olen lukenut.  

Sinullahan ei riittänyt laatuaikaa mummolalle, kun on päällä se vaalikampanjan virittely, jonka pääteema on suvaitsevaisuus. Eikä riittänyt silloinkaan, kun mummi sai aivohalvauksen. Silloin olit vapauttamassa niitä minkkejä. Toivottavasti saivat paremman elämän kuin mummi. Jatkanko, jatkan. 

Varsin lyhyitä ja ytimekkäitä ovat varsinkin Rautalan puhelinkeskustelut, joita hän käy tyttärensä ja isänsä kanssa. Puhelinkeskustelut ovat lyhyitä ja täynnä väärinymmärryksiä, ja niissä syntyy Hotakaiselle ominainen huumori, joka on myös kovin synkkää. 

Hotakaisen kirja on myös jotenkin kovin suomalaisen miehinen. Siinä on samaa humoristista otetta kuin niin monen muunkin kotimaisen mieskirjailijan teoksessa. Koska jokaisen kotimaisen kirjailijan täytyy saada sanoa mielipiteensä kaikesta ajankohtaisesta samankaltaisilla tyyleillään, odotin koko kirjaa lukiessani, että milloinkas kirjailija ottaa yhden maahanmuuttajan mukaan kirjan tarinaan, että voisi ottaa kantaa myös maahanmuuttaja-asiaan. Ja kyllä, tuleehan yksi pakollinen vähemmistön edustaja mukaan aivan kirjan loppumetreillä. Tosin kovasti tarinaan kuulumattomana, enkä oikeastaan nähnyt mitään syytä, miksi Badu on tässä tarinassa. 

Pääosin pidin ja arvostan Hotakaisen tekstistä ja tekstiä. Sanotaanko, että väliin en olisi jaksanut Hotakaisen tyyliä ja että Badu olisi voinut jäädä vaikka Ruotsiin. Mutta sitten taas pidin Hotakaisen tyylistä, sillä vaikka tekstissä on huumoria, se ei useinkaan naurata. Teksti jättää lukijana minut kuitenkin miettimään Hotakaisen kirjoittamia asioita.

Koska itse luin kirjaa erään vakavahkon tapahtuman, jossa mukana olivat maailman ihanimmat, nopeimmat ja parhaimmat ambulanssimiehet, jälkeen, en voi muuta lopuksi todeta kuin että verovarojen hyvyyden ja ansiot ymmärtää siinä tilanteessa kaikkein parhaiten, kun saa itse nauttia verovaroilla jo maksetuista asioista. Elämällä ei ole hintaa, ja siksi ainakin itse maksan taas seuraavastakin palkastani veroni mukisematta. Niillä olen saanut tähän mennessä kaksi kertaa ambulanssin kotiin ja avun suoraan kotiovelleni, ja olen siitä kiitollinen. Jossain toisaalla apu olisi voinut jäädä saamatta, tai tulla myöhässä. 

Kari Hotakainen: Luonnon laki 

2013, Siltala

283 sivua