Kjell Westön Kangastus 38 (2013, Otava) on syksyn kirjoista taas sellainen, jonka ilmestymistä odotin innolla, koska Westön teokset Leijat Helsingin yllä ja Missä kuljimme kerran kerta kaikkiaan olivat hienoja kirjoja. Kirjojen lukemisesta on jo aikaa, joten oli ihanaa tarttua Westön uuteen kirjaan.
Kangastus 38:n tapahtumat ajoittuvat kirjan nimen mukaisesti vuoteen 1938, tapahtumapaikkana on Westön aiempien kirjojen tapaan Helsinki. Vuoden aikana tapahtuu kaikenlaista, mikä enteilee tulevaa suursotaa. Helsingissä valmistuu olympiastadion, jonne odotetaan olympialaisia. Stadionin avajaisissa puhaltaa ajanhenki, sillä kun 100 metrin juoksussa maaliviivan ylittää ensimmäisenä juutalainen juoksija, virallisissa lopputuloksissa hän on vasta neljäs (Ylen uutinen asiasta). Westö on koonnut kirjaansa historiallisia tositapahtumia - ja välillä tuntuikin siltä, että kirjan henkilöhahmot on luotu vain siksi, että tapahtumat pääsisivät kirjaan. Mutta onneksi vain välillä, koska kyllä Westön henkilöt ja kirjan juoni vei mukanaan.
Kirjan päähenkilöitä ovat lakimies Claes Thune, joka on jonkin aikaa sitten eronnut vaimostaan, kun menetti tämän ystävälleen. Thunen elämä pyörii paitsi työn myös hänen Keskiviikkokerhonsa parissa, jossa joukko lähinnä suomenruotsalaisia vanhoja ystävyksiä kokoontuu keskustelemaan maailmanmenosta ja politiikasta. Toimistoonsa Thune on palkannut nuorehkon naisen, Matilda Wiikin, joka tekee kaiken, mitä Thune pyytää ja vähän enemmänkin. Thunen ystäväpiiristä Matilda tunnistaa kuitenkin erään äänen, jonka hän kuuli sisällissodan aikaan vankileirillä. Westö kuljettaa lukijansa 30-luvun Helsingistä myös aiempiin historiallisiin tapahtumiin juuri Wiikin kautta. Voiko menneisyyden antaa anteeksi - on yksi Westön keskeinen teema kirjassa.
Henkilöiden ja tapahtumien ympärillä on Helsinki, ja kaupunkikuvaus onkin kirjan parasta antia. On kiinnostavaa seurata, miten Helsinki levittäytyy: vaikka Thunen ystävistä ei oikeastaan kukaan liiku pitkänsillan toiselle puolelle, leviää kaupunki Töölön suuntaan. Kaupungin näkymät, ratikoiden äänet, kahvitehtaan tuoksut ja musiikkibaarien jännitteet levittäytyvät kirjan sivuilta lukijan mieleen siinä missä teurastamojen löyhkäkin.
Kesä kaupungissa on kuuma ja kaunis, mutta sitä varjostavat aatteet ja ajatukset, joiden leviämistä ei tunnu mikään enää estävän. Kirjasta jää mieleen kauniin surullinen kuva hetkistä, jotka ovat - ja menevät ohi.
Yhtä asiaa minä vain ihmettelen. Ne käyttivät lamppuja ja valonheittimiä, ja suuria kankaita valonvarjostimina. Onko se tosiaan tarpeen, kun on niin kaunis aamu kuin eilen?
Thune näki lavastuksen mielessään, ja jostain syystä kuva teki hänet surulliseksi.
Ehkä se on yksi todellisuuden puutteista, hän sanoi. Että meidän täytyy somistaa sitä silloinkin kun se on kauneimmillaan. Hän mietti tovin ja lisäsi sitten:
Tai jos puute ei olekaan todellisuudessa vaan meissä. Kun me emme koskaan uskalla luottaa siihen että kauneus on ja että se kantaa?
Westön kirja lunasti odotukseni. Se ei ehkä ollut yhtä ihastuttava kuin Leijat Helsingin yllä tai Missä kuljimme kerran, mutta kyllä kirja kelpasi kovasti tällaisenaankin. Kangastus 38 on sellainen kirja, että palaan aivan varmasti tähän vielä jossain vaiheessa. Samoin kuin haluan lukea uudelleen muutkin Westön kirjat.
Kjell Westö: Kangastus 38
2013, Otava
330 sivua
Meillä on taas sama lainaus. :)
VastaaPoistaSamoilla taajuuksilla näköjään luettiin ♥
Poista(Olisin muuten voinut käydä tekemässä copy-pastet sulta, kun olisin tajunnut, lol)
Hih, minullakin on osa tuosta samasta lainauksesta (ja muutama muukin, siteerasin taas vaihteeksi puolta kirjaa :D ).
VastaaPoistaIhana Westö, ja ihana Kangastus. <3 Minulla on viikonloppuna ohjelmassa lukea Missä kuljimme kerran. Odotukset ovat kovat...
Heh, taitaa olla sellainen ajatus, jonka kirjailija toivookin lukijan löytävän, kun me kaikki tartumme siihen. Historiallisen romaanin kohdalta varmaan myös olennainen asia =)
PoistaMä haluaisin lukea uudelleen vanhat Westöt. Kyllä joskus luenkin vielä.
Tämä on hyvä. Tuntui hyvältä lukea taattua Westötä, vaikka tämä onkin hieman erilainen kuin herran muut teokset ennen kaikkea tiiviimmän aikajänteensä vuoksi. Pidän paljon ajankuvasta, joka näissä teoksissa on voimakas ja vaikuttava. Tuntuu, kuin kulkisi henkilöiden mukana ajassa, josta kerrotaan.
VastaaPoistaAivan, Westö on parhaimmillaan tuossa ajankuvauksessa, ja todellakin tuntui että pääsi 30-luvun stadiin tämän kirjan mukana.
Poista1924 syntynyt setäni kertoi, että todellisuudessa uutisoitiin juutalaisen juoksijan diskaamista neljänneksi sanomalla että Stadionin ajanottolaitteet reistailivat. Hyvä, että Westö otti tämän jutun kirjaansa ja juutalaisen juoksijan kunnia on muutenkin jo palautettu.
VastaaPoistawestön kirjoissa (Heijastus ja Missä kuljimme) mua pännii se, että hän kuvaa työläisten asunto-olot liian hyviksi. Todellisuudessa naisten palkat eivät riittäneet kuin jaettuun vuokrahuoneeseen bulagistin kanssa. Samaa oli todellisuus Helsingissä vielä 60-luvulla, jolloin maalta tulleet asuivat kaupungin pienien asuntojen keittiöissä, mummujen vuokralaisina, eläkkeet kun ei olleet tuolloin hääppöiset.
Leena Hyvärinen