Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013, Gummerus) oli kesän lopun yksi luetuimmista, postatuimmista ja hehkutetuimmista kirjoista kirjablogeissa. Itse olin kahden vaiheilla kirjan suhteen, mutta lopulta uteliaisuus vei voiton ja kirjan kanssa kävi samalla tavalla kuin Pekka Hiltusen Ison kanssa: ahmaisin kirjan samalla istumalla.
Kirja oli myös toisella tavalla kovin samanlainen kuin Hiltusen Iso: sen lisäksi että kirja vei mennessään se oli myös yhden asian kirja ja pelkään, että kirjoituksessani käy samalla tavalla kuin Hiltusen kirjan kohdalla eli paljastan liikaa kirjasta, mutta siitäkin huolimatta kirjoitan muistiin omia mietteitäni kirjasta.
Taivaslaulu on, kuten monessa kirjoituksessa onkin jo kerrottu, Viljan ja Aleksin tarina. Se on rakkaustarina, ja myös selviytymistarina - vanhoillislestadiolaispiireissä kasvaneen ja eläneen Viljan on elettävä väsymyksen ja elämästä luovuttamisen rajoille asti, että hän voisi jatkaa elämäänsä. Mistä asioista hän voi luopua, kun hän ei voi luopua uskonnostaan, joka kieltää ehkäisyn, mutta ei halua luopua elämästäänkään, johon on väsynyt neljän lapsensa (ja kahden vatsassaan odottavan) kanssa. Eikä Vilja halua luopua lapsistaankaan, koska rakastaa näitä yli kaiken.
Elämä uskonnollisessa yhteisössä on turvallista: Vilja ei meikkaa eikä kiinnitä huomiota ulkonäköönsä, eikä liiku yökerhoissa - hän on vapaa niistä katseista ja vaatimuksista, jotka kohdistuvat naiseen. Hänen miehensä tulee pysymään vierellä ja Vilja voi keskittyä pieneen elämään lastensa kanssa kotona.
Maailma kulkee radallaan ja päivä purona uomallaan. Kun katson lammessa räpiköiviä linnunpoikasia, heinäsorsia ja allin lapsia, en tiedä Syyrian sodasta, Kreikan tukipaketista enkä Costa Concodian karilleajosta, en perhesurmista, presidentinvaaleista enkä kruununprinsessan syntymästä. Kuu hymyilee pilven takaa, ohrasuurimopuuro hautuu leivinuunissa ja luumukiisseli liedellä, eikä mikään voi viedä rauhaani.
Mutta sama pieni elämä väsyttää. Se väsyttää Viljan ruumiin, joka ei jaksa olla koko ajan vatsassa kasvavan sikiön tai vastasyntyneen vauvan ravinnonlähteenä. Se väsyttää mielen, joka välillä kaipaa elämään muutakin kuin askarteluhetkiä lasten kanssa. Vilja on kertakaikkisen väsynyt, eikä tiedä, miten pääsisi väsymyksensä yli.
Kirjassa on vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluva puolensa, mutta kirjassa ei painoteta uskontoa, vaikka uskonto on Viljan ja Aleksin tapa elää ja se vaikuttaa heidän valintoihinsa. Äidin väsymys on kirjassa mielestäni enemmän sen teema - nimenomaan se, miten ristiriitainen tunne äidin väsymys on: koska lapsiaan rakastaa enemmän kuin elämää itse, on äidin vaikea myöntää ja kokea väsymystään.
Kirjan kieli on kaunista ja kieli on kirjan vahvin puoli. Tarinana en jotenkin innostunut, koska tässä kirjassa ei oikeastaan muuta ollut kuin äitiyden kahdet kasvot: ilo ja toisaalta väsymys. Itse pidän hieman monisäikeisimmistä kirjoista.
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
2013, Gummerus
281 sivua
Kirjan on lukenut mm. Annami, jonka blogista pääsee näppärästi muihin teksteihin, joita blogimaailmassa on kirjoitettu.
Kirjan liitän maakunta-haasteeseen, Pohjois-Pohjanmaan maakuntaan, sillä kirjassa luetaan Kalevasta Oulun uutisia ja myös kirjailija on kotoisin Oulusta.
Kirja oli myös toisella tavalla kovin samanlainen kuin Hiltusen Iso: sen lisäksi että kirja vei mennessään se oli myös yhden asian kirja ja pelkään, että kirjoituksessani käy samalla tavalla kuin Hiltusen kirjan kohdalla eli paljastan liikaa kirjasta, mutta siitäkin huolimatta kirjoitan muistiin omia mietteitäni kirjasta.
Taivaslaulu on, kuten monessa kirjoituksessa onkin jo kerrottu, Viljan ja Aleksin tarina. Se on rakkaustarina, ja myös selviytymistarina - vanhoillislestadiolaispiireissä kasvaneen ja eläneen Viljan on elettävä väsymyksen ja elämästä luovuttamisen rajoille asti, että hän voisi jatkaa elämäänsä. Mistä asioista hän voi luopua, kun hän ei voi luopua uskonnostaan, joka kieltää ehkäisyn, mutta ei halua luopua elämästäänkään, johon on väsynyt neljän lapsensa (ja kahden vatsassaan odottavan) kanssa. Eikä Vilja halua luopua lapsistaankaan, koska rakastaa näitä yli kaiken.
Elämä uskonnollisessa yhteisössä on turvallista: Vilja ei meikkaa eikä kiinnitä huomiota ulkonäköönsä, eikä liiku yökerhoissa - hän on vapaa niistä katseista ja vaatimuksista, jotka kohdistuvat naiseen. Hänen miehensä tulee pysymään vierellä ja Vilja voi keskittyä pieneen elämään lastensa kanssa kotona.
Maailma kulkee radallaan ja päivä purona uomallaan. Kun katson lammessa räpiköiviä linnunpoikasia, heinäsorsia ja allin lapsia, en tiedä Syyrian sodasta, Kreikan tukipaketista enkä Costa Concodian karilleajosta, en perhesurmista, presidentinvaaleista enkä kruununprinsessan syntymästä. Kuu hymyilee pilven takaa, ohrasuurimopuuro hautuu leivinuunissa ja luumukiisseli liedellä, eikä mikään voi viedä rauhaani.
Mutta sama pieni elämä väsyttää. Se väsyttää Viljan ruumiin, joka ei jaksa olla koko ajan vatsassa kasvavan sikiön tai vastasyntyneen vauvan ravinnonlähteenä. Se väsyttää mielen, joka välillä kaipaa elämään muutakin kuin askarteluhetkiä lasten kanssa. Vilja on kertakaikkisen väsynyt, eikä tiedä, miten pääsisi väsymyksensä yli.
Kirjassa on vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluva puolensa, mutta kirjassa ei painoteta uskontoa, vaikka uskonto on Viljan ja Aleksin tapa elää ja se vaikuttaa heidän valintoihinsa. Äidin väsymys on kirjassa mielestäni enemmän sen teema - nimenomaan se, miten ristiriitainen tunne äidin väsymys on: koska lapsiaan rakastaa enemmän kuin elämää itse, on äidin vaikea myöntää ja kokea väsymystään.
Kirjan kieli on kaunista ja kieli on kirjan vahvin puoli. Tarinana en jotenkin innostunut, koska tässä kirjassa ei oikeastaan muuta ollut kuin äitiyden kahdet kasvot: ilo ja toisaalta väsymys. Itse pidän hieman monisäikeisimmistä kirjoista.
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
2013, Gummerus
281 sivua
Kirjan on lukenut mm. Annami, jonka blogista pääsee näppärästi muihin teksteihin, joita blogimaailmassa on kirjoitettu.
Kirjan liitän maakunta-haasteeseen, Pohjois-Pohjanmaan maakuntaan, sillä kirjassa luetaan Kalevasta Oulun uutisia ja myös kirjailija on kotoisin Oulusta.
...mutta se väsymyshän johtui juuri Viljan valinnoista, tästä lahkosta, jossa äijät päättävät, miten lahkossa eletään ja he tekevät päätöksiä ohi maan lain, sillä eikö Suomessa naisella ole vapaa itsemääräämisoikeutensa omaan ruumiiseensa.
VastaaPoistaKirjan kieli on niin sujuvaa, tavallaan kaunistelevaakin, että se peittää monilta vl-lahkoa tuntemattomilta, mistä on todellisuudessa kyse.
Yhtä paljon kuin kaihdan katolisten järjetöntä ehkäisykieltoa, samaan aikaan kun AIDS leviää maailmassa, kaihdan vl-lahkonkin oikeutta puuttua naisen itsemääräämisoikeuteen oman ruuminsa suhteen.
Kirjan ärsytys on, miten Vilja tajuaa, mistä kaikki johtuu, mutta jo seuraava kaunolause pyyhkii pois totuuden ja hän syyttää vain itseään.
Tämä on tosiaankin on/off -kirja.
No, musta sitä väsymystä ei valita sillä, että tekeekö yhden vai kymmenen lasta. Totaalinen uupuminen voi tulla yhden tai kahden lapsen jälkeen ja joku äiti voi olla uupumatta kymmenenkin lapsen jälkeen. Itselleni tämä kirja oli teemaltaan nimenomaan siitä äidin väsymyksestä kertova.
PoistaMinä en tunne uskonnollisia liikkeitä, enkä ole niistä sinällään kiinnostunut, joten tuo teema äitiydestä oli se, mitä kirja minulle antoi ja kertoi. Uskonnolliseen keskusteluun en lähde mukaan, en työssä enkä vapaalla =)
Mutta tämän päivän Hesarista kuitenkin pieni lainaus:
"Välillä kyllä käy mielessä, kuinka "luterilaisen" pakkorehellinen liike lestadiolaisuus on: onhan katolilaisuudessakin ehkäisykielto, mutta ei se tunnu eteläeurooppalaisia suuremmin vaivaavan."
http://www.hs.fi/arviot/Kirja/Pauliina+Rauhalan+esikoisromaani+n%C3%A4ytt%C3%A4%C3%A4+miten+vanhalestadiolaisuus+voisi+pelastua/a1378958511547
Kivasti jäsennelty postaus.
PoistaLeena Lumen kommentointi toi taas mieleen, kuinka maailmasta löytyy ihmisiä, jotka kokevat erilaisten ihmisten erilaiset normit omina ongelminaan. Olen sitä mieltä, että ihminen päättää, mihin lahkoon kuuluu ja sitä kautta voi valita itselleen sopivan normiston. Eikö tässä ole riittävästi ihmisoikeuksia. Eivät vl-naiset ole alistettuja, aivopestyjä, aivottomia olentoja. Eivätkä vl-miehet ole alistajia, sovinistisikoja. Tavallisia ihmisiä ovat iloineen ja suruineen.
Väsymys tosiaan johtui paljolti Viljan valinnoista, joihin (valintoihin) eittämättä vaikuttivat suuresti uskonnon eli tässä vanhoillislestadiolaisuuden määräykset ja määritykset. Ne eivät välttämättä muille aukene, voin sanoa ettei minullekaan. Minullahan ei ole yhtäkään lasta (eikä tule).
VastaaPoistaTai aukenee siinä mielessä, että se on tietylle ryhmälle ominaista. Ryhmästä voi erota. En väitä, että se on helppoa, mutta jos ei jaa samoja näkemyksiä, niin kyllä se Suomessa on helpompaa etsiä uusi elämän polku kuin vaikkapa maassa, jossa uskonto on yhtä kuin (valta)kulttuuri.
Jos itse olisin romaanin Vilja, olisin valinnut toisin. Kirjan loppukin olisi ollut toisenlainen. Minuakin tietyssä mielessä siksi ärsytti Viljan valinta, mutta toisaalta - hän teki kuitenkin itse valintansa. Jos olisin itse siis kirjoittanut kys. kirjan, Vilja olisi nostanut kytkintä Aleksinsa kanssa ja muuttanut niin kauas kuin pippuri kasvaa, ja elänyt ihan toisenlaista elämää. Mutta minä peilaankin kirjaa omaan elämääni, omiin arvoihini.
Jotkut jäävät, jotkut eivät. Ehkä lähteminen pitäisi tehdä helpommaksi, ehkä myös lähtemistä pitäisi tukea (uskonnon sisältä päin myös, eikä tuomita tai jättää yksin)? Ehkä tukea pitäisi olla paremmin saatavilla. Ehkä muutoksia kaivataan muutenkin.
Hmmm... en tiedä tuosta häipymisestä... itsellenikin on monta asiaa luterilaisessa ja kapitalistisessa Suomessa, joita en siedä. En silti nostaisi kytkintä, koska niitä hyviä asioita on niin paljon enemmän.
PoistaEn osaa yhtään arvottaa muitakaan uskoja tai yhteisöjä, koska luulen, että kaikessa on omat hyvät tai huonot puolensa.
Ja siis nämä mietinnät liittyvät myös edellä lukemaani Hiltusen kirjaan, naisen itsemääräämisoikeudet voivat olla meidänkin maailmassa rajalliset, kyllähän meidän naisten täytyy olla tässä "vapaassa" maassamme aika tietynlaisia. Vilja toisaalta oli vapaa niistä samoista vaatimuksista.
En tarkoita, että pois Suomesta, vaan jonnekin muualle (toiselle paikkakunnalle tmv.). Pois uskonnon "vallan" ikeen alta, jos siltä tuntuu. Minäkään en osaa arvottaa toisia uskoja (saati kulttuureja), joten siksi en halua tuomita. Kirjassahan Vilja halusi jäädä, se on hänelle tuttu ja rakas elämä - ja uskonto. Minulle ei olisi.
PoistaToisaalta minä olen pakenija. Ja tarvittaessa pakenen pitkälle. :)
Niin siis tarkoitan tuota samaa. Oma uskonto ja oma yhteisö on aina jokaiselle rakas, siitä ei aivan noin vaan lähde pois. Minäkään en lähde omastani (siitä suomalaisesta ja luterilaisesta), vaikka suurimman osan ajasta vituttaa. Varsinkin syksyisin. Niille toisillekin se oma on samalla tavalla tärkein ja viihtyisin ja rakkain.
PoistaMitenkäs se menikään... on ne, jotka lähtevät ja ne, jotka jäävät =) Nää esikoiskirjathan juttelee keskenään.
"johtohenkilöt","matkaystävät","kasvatuskeskustelut" ja muu painostus?
VastaaPoista-Jopa tervehtimisen lopettaminen"luopiolle?"
Ei ihme,että Mooses-Lipponenkin tiesi,että nuoriso pakenee vanhalesta-kotiseuduiltaan"etelän vapautteen"
-
Niin, varmaan monille muillekin etelän seutu on vapaampaa, kun oma yhteisö ei ole katselemassa niin lähellä, mitä kukakin tekee, ja muita ei oikeastaan kiinnosta.
PoistaMyönnän, että luin tämän kirjan vähän siitä näkökulmasta, että en enää muista, minkälaista on, kun piirit ovat pienet.
Katsoin Inhimillisen tekijän, jossa kirjailija oli keskustelemassa aiheesta. Kiinnostuin kirjasta, kun kirjailiaj antoi oman äänensä ja kertoi tekijöistä, jotka vaikuttivat kirjan aiheeseen. Hänellä oli aiheeseen henkilökohtainen kosketus.
VastaaPoistaPitää varmaan katsoa tuo ohjelma näin jälkikäteen. Mulle kirja tuli hieman vahingossa, kirjaston pikahyllystä =) ja se oli tosi nopea luettava.
PoistaMinäkin luin tämän ensisijaisesti kuvauksena äitiydestä ja uupumuksesta, vanhoillislestadiolaisuus antoi tarinaan mielenkiintoisen "lisämaun". Pidin kirjasta kovasti, vaikka nukkeleikit ja blogikirjoitukset kommentteineen tuntuivat hieman päälleliimatuilta ja turhan opettavaisilta, tarina olisi mielestäni kantanut paremmin ilman niitä. Vahva, hieno kirja!
VastaaPoistaMinä taasen pidin tarinasta, mutta kieli ei ollut niinkään mieleen. Mutta hauska lukea miten erilaisia arvioita tästä on ja miten erilaisiin juttuihin ihmiset ovat ihastuneet/vihastuneet :)
VastaaPoistaVoi että, minä kyllä pidin kovasti kovasti! :-)
VastaaPoistaVarmaan vähän kaksijakoinen äitikuva tässä oli, kuten, Mari, mainitset, mutta eihän se haittaa. Eikö kirjasta olisi tullut puuroa ja tasaista, jos näitä tasoja olisi ruvettu hiomaan? Toisaalta, uskon kovasti, että lestadiolaisten äitien elämä on todella kaksijakoista.
Paula, on vaarallista tehdä yleistyksiä: "Toisaalta, uskon kovasti, että lestadiolaisten äitien elämä on todella kaksijakoista." Uskoisin, että näin voi sanoa mihin tahansa ryhmään kuuluvasta äidistä. Toisaalta taas kaikissa ryhmissä on äitejä, mihin tämä kommentti ei sovi. Mitä enemmän yleistetään, sitä enemmän mennään vikaan. Siksi ajattelisinkin, että olisi hyvä pitäytyä kirjan analysoinnissa - teoshan on fiktiivinen tai ainakin sellaiseksi Pauliina on halunnut sitä mainostaa.
Poista