Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin

Huomasin viime viikolla mahdollisuuden kinuta kirja kirjailijattarelta itseltään, joten tartuin tilaisuuteen.

Sairaspäivään kolahti postiluukusta

parempaa luettavaa:

Kirsti Ellilän

Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin.

En ole aiemmin lukenut kirjailijan teoksia, joten olikin aika parantaa tilanne, sillä blogitekstejä olen aina aiheesta riippuen käynyt lukemassa.

Kirjassa on nimensä mukaisesti nainen (Selma), joka rahahuoliensa ajamana alkaa kirjoittaa siirappista tarinaa Giselasta ja hänen rakkauksistaan. Selman oma elämä rientää samanlaista vuoristorataa, kun hänen miehensä (Sami) yrittää välillä olla kiltti ja välillä taas huomaa, että ei elämästä mitään tule.

Pariskunta asuttaa taloa, joka uhkaa remontoijaa odotellessaan vajota kaupunkinsa mukana.

Kirja on siis viihdekirja, jossa keskiössä ovat ihmissuhteeet ja ihmissuhdepelit:

on Selman ystävä Maria, neljän lapsen kotiäiti, joka huomaa remonttimiehen Anselmin liian tiukan paidan; Anselmi, jonka vaimo lähti toisen matkaan; Selma ja Maria, jotka käyvät vakoilemassa entistä vaimoa;

Selma, jonka Sami ei tiedä mihin päin mennä;

Edu, jonka Selma on joskus hylännyt.

Ihmissuhdesopan lisäksi mukana on talo, joka on rakas, mutta vaatii remonttia ja työ, jonka pysyvyys on epävarmaa.

Ja kirja, joka valmistuu kaiken ohella ja sen mukana Giselan mieshuolet.

Parasta kuitenkin kirjassa on se, että siinä pohditaan rakkausromaaninen oikeutusta maailmassa:

onko kirjojen syy, että naiset leijuvat unelmissaan, odottavat onneaan ja kuvittelevat onnensa tulevan miehen mukana?

Pitääkö opettajien koulussa vahtia tyttöjen lukemismakua, ja estää heitä lukemasta rakkauskirjallisuutta,

ja määräytyykö esitelmän numero sen mukaan, mistä aiheesta sen tekee?

(kyllä, arvosana määräytyy vielä yliopistossakin aiheen mukaan.)

Kirjassa, joka on rakkausviihdettä,

pohditaan rakkausviihteen oikeutusta olemassaoloonsa.

En muuten keksi yhtään syytä, miksi dekkareissa ryhdyttäisiin pohtimaan dekkareiden oikeutusta olemassaoloonsa.

Jos Ilkka Remes alkaisi yhtäkkiä kirjoittaa, miten remesten lukeminen vaikuttaa ihmisten mielikuviin ja stereotyyppisiin käsityksiin esim. venäläisistä, olisi se aika outoa.

Miksiköhän naisten viihde joutuu pohtimaan samaa?

Sekä rakkaus- että dekkarikirjat ovat viihdettä, niissä voidaan käsitellä samoja asioita kuin ns. korkeakirjallisuutta.

Minua hieman lohduttaa Ellilän teoksen loppu, jossa yliopiston proffa näyttää vihreää valoa Selman gradun aiheelle.

Itselläni oli vähän toisenlaisia kokemuksia, mutta tein silti graduni rakkausviihteestä.

Tosin en suostunut pohtimaan rakkausviihteen oikeutusta, kun minusta sillä on aina ollut paikkansa kirjalisuuden kentällä.

Ellilän teos oli juuri sitä, mitä viihteen pitää ollakin: 

siinä oli hauskoja dialogeja, monologeista puhumattakaan, 

joita lukiessani naureskelin kippurassa. 

Siinä oli myös asioita, joita pohdittiin: mitä odotamme rakkaudelta, miten arki muuttaa romanttisia kuvitelmia, voimmeko elää arjessa, kun romanttisesta miehestä on jäljellä enää sohvaperuna?

Ihmissuhteet kuuluvat rakkausviihteeseen, 

mutta kun itse olen tiukkapipo, niin mua vähän ärsytti kirjan hyppään toiseen sänkyyn heti kun yksi häipyy, 

tai mieluusti vähän ennen sitä. 

Pidän enemmän sellaisesta tyylistä, että yksi prinssi yhdessä kirjassa. 

Ja se talo. 

Olisin hypännyt aikoja sitten pois vajoavasta talosta (hyppäsin koko vajoavasta kaupungistakin), joten en yhtään näe romantiikkaa siinä missä pitäisi: vanhassa talossa, joka pelastetaan hinnalla millä hyvänsä.

Minun rakkausromaanini sijaitsee muissa maisemissa kuin suomalaisessa rintamamiestalossa.

Tiedän tosin, että aika moneen muuhun lukijaan miljöö iskee

(tämä on oma ongelmani).  

Kirjan hauskuus oli kuitenkin huippuluokkaa ja voisin siis lukea lisääkin Ellilää. 

Kysymys kuuluukin: miksi en ole aiemmin löytänyt Ellilän kirjoja?