Katja Kaukonen: Odelma

Huomasin, että olen ottanut mukaani aivan vääriä kirjoja lomalukemiseksi.

Onneksi lomaillaan Suomessa ja maamme parhain asia, eli julkiset kirjastot, kuuluvat myös tämän itäisen kolkan vakiovarustukseen.

Eipä auttanut muu kuin vierailla siellä. 

Matkalla kirjastoon sanoin vahingossa sanan odelma ihan väärässä yhteydessä, mutta melkein oikeaa tarkoittaen. 

Kirja siis kutsui itsensä luokseen, 

sillä nimi jäi pyörimään kieleen ja mieleen, ja tuli vielä vastaan kirjaston esillä olevien kirjojen hyllyllä. 

Katja Kaukosen Odelma (2011, WSOY) onkin juuri niin mystinen kirja, että mikään tavanomaisempi lähestymistapa ei olisi tullut kyseeseen. 

Vaikka aika moni on kirjan lukenut, niin jostain syystä en ole sitä yhtään huomioinut. 

Anki,

Marjis,

Joana, 

Penjami,

Lumiomena,

Morre,

Sanasulka 

ovat kaikki sitä ansiokkaasti lukeneet ja siitä kirjoittaneet.

Koska niin moni on siitä sanansa jo sanonut, niin en aio kirjoittaa pitkästi.

Katja Kaukonen on aika monen uuden kotimaisen kirjailijan tavoin äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ja tuntee näin ollen sekä kielen että pääaineensa kotimaisen kirjalllisuuden.

Olen aikoinani samaa pääainetta opiskellessani rakastunut Aino Kallaksen Sudenmorsiameen,

joka lukemisesta tulikin vahvasti mieleen.

Sudenmorsiamen tavoin Kaukosen kieli on mystisen kaunista,

ja maailma on kahtiajakautunut:

Odelma katoaa välillä toiseen maailmaan ja välillä elää

mukana sitä yhteisöä, jossa haluaisikin elää:

normaalina normaalien joukossa.

Mutta Odelma ei vain istu siihen muiden joukkoon.

"Sinä tarvitset minua, Odelma. Olet odottanut minua, kutsunut luoksesi, käynyt joella kaipaamassa. Tässä minä nyt olen."

Odelma löytää miehen, Freydmanin, ja elää välillä helposti ja välillä vaikeasti tämän kanssa.

Odelma ei tiennyt. Ei hän välittänyt. Olemassaolo juuri tässä oli tärkeintä. Hän oli noussut ylös joesta, päässyt talolle, saanut nimensä takaisin ja löytänyt jonkun, jolle puhua. Eikö se riittänyt?

Teos on heti henkilöhahmojen nimestä alkaen täynnä myyttistä maailmaa, joka oikein odottaa tulkitsijaansa. 

Siksi minua inhottaa se, että luin kirjan kuin minkä tahansa kirjan: 

en vaivautunut ottamaan selvää, mitä mikäkin tarkoittaa ja mihin milläkin viitataan. 

Mietin, että olenko laiska lukija, kun en edes jaksa alkaa selvitttää asioita?

Samalla mietin, että olisiko kirjassa itsessään voinut olla jotain selviä kohtia, jotka olisivat voineet selvittää jo kirjassa itsessään joitain kohtia? 

Välillä kirja taas kertoo asioita suoraankin, Sudenmorsiamen tavoin tässäkin on kyseessä rakkaustarina, jossa Odelma ja Freydman yrittävät elää elämäänsä, vaikka molemmilla tuntuu olevan salaisuuksia ja yhteensovittamattomia vaatimuksia. 

Silti Freydman tunsi Odelman katseen niskassaan. Se kiertyi köydeksi ja kaulapannaksi, sai miehen haukkomaan henkeään.

Odelma oli muuttunut vaativaksi. Penkoi ja pöyhi. Freydman pelkäsi hänen kysymyksiään. Oli asioita, joista Freydman ei halunnut muistaa mitään, ja asioita, joista hän ei vielä tiennyt. Miksi Odelma venytti aikaa eteen ja taakse, kiskoi eikä päästänyt irti? Nykyisyys muuttui kapeaksi kaistaleeksi, liki läpikuultavaksi. Siinäkö se oli, niin ohuessa kudoksessa, elämä? Ei se ollut elämä. Korsettinauhaa se oli, ja sillä Odelma kuristi itsensä ryhtiin. Frydman ei sitä tiennyt ja nukahti silti.  

Kirjassa on monta kiehtovaa kohtaa ja asiaa, joita pitäisi palata miettimään ja tutkimaan. 

Siksikään en osaa kirjasta kirjoittaa mitään valmista, 

koska siinä jäi niin monta asiaa auki. 

Tämä on se kirja, 

johon palaan vielä takaisin. 

Pidin kirjasta, ja ehkä olisin vähän sitä muuttanut selvemmäksi, 

koska varmaan aika moni nykylukija on sen verran laiska, että haluaisi saada selviksi asioita jo ensimmäisellä lukukerralla.

Mutta, hieno, haikea ja kaunis kirja.