Johanna Hulkko: Säkeitä Pietarista

Kun rakastuu vieraassa kaupungissa, kaikki on mahdollista.

Jokainen kävelyretki on seikkailu tuntemattomille alueille,

jokaisen kadunkulman takaa aukeaa kartoittamaton manner.

Aiemmat muistot eivät pääse häiritsemään ja sekoittumaan

niihim uusiin, joita kiihottunut ihminen taukoamatta

kerää mieleensä. - -

Vieraassa kaupungissa kaikki on tuoretta, puhdasta.

Johanna Hulkon Säkeitä Pietarista (2009, Tammi) lähti mukaan kirjastosta siitä syystä, että olen kipuillut ja kaipaillut kaupunkiin, jossa en ole pitkään aikaan päässyt käymään, ja jonka haju on syöpynyt mieleeni lähtemättömästi.

Muutkin teoksen lukijat ovat tarttuneet Pietari mielessään tähän kirjaan, esim. Suketus. Ja kyllähän Pietari näyttäytyykin tässä kirjassa, tosin 90-lukulaisena: kaupan hyllyt tyhjinä, opiskelija-asunnot, joihin eivät pääse ulkopuoliset sisään ja vaikeasti myös oikeatkin asukkaat, maksutapa, jota en ole itse oikein koskaan käsittänyt ja jossa juostaan kuitin ja rahan kanssa kassalta toiselle. Kirjaa ei voi lukea vertaamatta omia kokemuksiaan Pietarista, tai Neuvosto-Venäjästä, ja niinpä kirjaa lukiessa tulee mieleen niitäkin asioita, joita olen melkein jo unohtanut, vaikkapa Kunstkamera, epämuodostumien ja outouksien museo. Sillä siellä myös Pietariin opiskelemaan lähteneet Anna ja Saara vierailevat. Kuitenkin, Pietari jää sen verran vähäiseksi miljöökuvaukseltaan, että lukijan on mahdollista säilyttää oma kuvansa kaupungista. Tai kuva jää sen verran tyhjäksi, että lukija voi täydentää kuvansa, futuurisssa.

Pietarilla on oma hajunsa, eikä se ole luultavasti hänen ajoistaan muuttunut. Sitä on vaikea kuvata sanoin, sillä hajujen ja kielellisen ilmaisun fyysinen yhteys aivoissa on etäinen, mutta voimakkaimmillaan haju on siellä, missä on paljon ihmisiä, Heinätorilla ja metrossa.

Juuri tämän takia matkustaminen on elämän suola ja mauste: vaikka kuvia voi katsella kirjasta tai netistä, paikan hajun ja maun voi aistia vain paikan päällä.

Teoksessa on muitakin teemoja kuin Pietari, tai Leningrad, ja Venäjän muuttuminen. Kirja on rakkaustarina, surullinen ja riuduttava sellainen. Pietariin jää Andrei, mies, johon Anna on rakastunut nuoren opiskelijan palavuudella ja viattomuudella. Teos kertoo myös siitä, mitä esteitä rakkaudelle voi tulla, kun se syttyy yli valtioiden rajojen. Varsinkin jos raja on tarkasti varjeltu niin kuin kituvan Neuvostoliiton. Ja rajojen lisäksi on rakastavaisten kieliongelma.

Hyvin usein minä en yksinkertaisesti ymmärrä, mitä hän sanoo. Opin nopeasti peittämään ymmärtämättömyyteni naurahdukseen tai murahdukseen, ja hän oppii yhtä nopeasti saamaan minut siitä kiinni. Lopulta hän ei enää välitä siitä, etten ymmärrä. 

Anna on palannut Suomeen, hänellä on aviomies ja lapsi, työpaikka. Mutta Venäjältä tulee puhelinsoittoja, työpaikalla on yt-neuvottelut - Anna päättää jatkaa opintojaan ja Anna Ahmatovan runojen ja elämän tutkimusta. Venäjä ei jätä häntä rauhaan. Myös avioliitto Antin kanssa on takkuillut. Vaikka teoksessa kriisi Antin kanssa jää avoimeksi, niin Antin ja Annan suurin ongelma tuntuu olevan suhden Venäjään: Antin suvun tarinasta johtuen hän ei pysty pitämään Venäjästä; Pietarin metrossa Antti joutuu kopeloinnin kohteeksi ja se kuvaa Antin ja Venäjän suhdetta: Venäjä ja sen ihmiset tuntuvat jyräävän miehen kokonaan.  

Anna sen sijaan elää Venäjää ja Anna Ahmatovaa, myöskin Ahmatova on kertojan äänenä mukana kirjassa, samoin kuin Ahmatovan runot. Teoksessa on myös toinen rakkaustarina: Anna Ahamatovan rakkaudet, joista nyky-Annan rakkaudet ovat heijastusta.

Lisäksi teoksessa eletään historian hetkiä, niin kuin ydinonnettomuudet, Pietarin piiritys, Neuvostoliiton romahdus.

Teoksessa on myös ystävyyden tematiikkaa. Saara, joka oli Annan mukana Pietarissa opiskelemassa, on perheen elämässä vieläkin. Minkälainen on Annan ja Saaran ystävyys lopultakin?

Loppuratkaisua avonaisille teemoille ja tarinalle etsitään Pietarista. Minusta teos on loppuun asti hienosti rakennettu, ja lukija saa päätellä tarinoiden loput vihjeiden ja keskustelujen perusteella.

Teoksessa on vain 200 sivua, joten siihen nähden teoksessa on paljon tavaraa. Hulkon taito onkin kertoa kaikesta lyhyesti ja niin, että nämä sinällään toisistaan irtonaiset asiat sidotaan toisiinsa. Ja teoksessa on niitä aina kaipaamiani aukkoja, joita lukija saa täytettäväkseen.

Teoksessa on valtavasti hyvää, ja ainoa asia, joka harmittaa kirjan lukemisen jälkeen, on se, että en ole aiemmin uskaltautunut lukemaan Hulkon teoksia. Nythän seuraavaksi on aivan pakko lukea Hulkon uusin, viime vuonna ilmestynyt Jostakin kotoisin. Ja Anna Ahmatova tulee lukuun myös. Vihdoinkin!

Tämä kirja oli valtavan hieno kokonaisuus, ja luulen, että se viehättää myös niitä, jotka eivät päässeet vielä Pietariin. Mutta erityisesti se varmasti viehättää niitä, jotka ovat päässeet ihastumaan Pietariin.

Arvioni + + + + + . En vain löytänyt mitään vikaa tai valitettavaa tästä kirjasta.

Puolikas plussa ehkä tuli Pietari-kuumeeni takia, mutta muut suoraan kirjasta: Hulkon teksti on mahtavaa ja tarinankertomisen taito yhtä hienoa. Rakkaustarinan hieno kertominen tuo plussaa myös. Näin riuduttavaa rakkautta harvoin tapaa kirjoista.