Lastenkirjoja lauantaiksi

Lasten kanssa tulee luettua jatkuvasti jotain kivaa:

ollaan lastenkirjallisuuden suhteen kaikkiruokaisia

ja oikeastaan kaikki sellainen käy luettavaksi, jossa on sopivassa määrin kuvia ja tekstiä.

Onko kirjallisuus uutta vai vanhaa, sillä ei ole väliä.

Koska meillä vielä lukee äiti, niin välillä myös sillä on merkitystä, että äiti tykkää tekstistä.

Lasten ja äidin maku ei taas aina käy yksiin, sillä kirjoista, näistä tässäkin postauksessa esitetyistä kirjoista osa on enemmän äidin, osa taas enemmän lasten mieleen.

Aika usein käydään hakemassa lastenkirjat kirjastosta,

koska haluan totuttaa lapset kirjastoon ja näyttää, että siellä voi tehdä vallan muutakin kuin rynniä pelaamaan tietsikalle jotain peliä tai käkättää nurkkapöydässä (josta viimeistä olen varmaan itsekin joskus harrastanut,

pahassa teini-iässä).

Aika usein lapset muistavat hyvän kirjan ja lukukokemuksen ja hakevat saman kirjan uudelleen lainaan.

Kotonakin meillä on kirjoja, aika iso osa niistä tulee luettua puhki asti.

Tällä kertaa lukijakamunani on tyttö, 5-v. ja esillä siis tyttö(j)ä miellyttäviä kirjoja,

ei kuitenkaan tällä kertaa prinsessakirjoja, jotka myös ovat 5-vuotiaan suosikkilukemista.

*****

Siiri-kirjoja ollaan luettu aika ajoin:

Siiri ja kauhea kummitus ja

Siiri ja kolme Ottoa

muistuvat ainakin mieleeni.

Tiina Nopolan kirjoittama ja

Mervi Lindmanin kuvittama

Siiri tekee maalin (2011, Tammi)

kertoo tietysti Siiristä, joka tällä kertaa jää kolmen Oton leikkien ulkopuolelle, kun pojat pelaavat puistossa fudista. Siiri harmistuu, kun häneltä poikien mukaan puuttuu pallosilmä, ja hän päättää hankkia sellaisen. Siirin isä vie Siirin Sisutyttöihin pelaamaan. Aluksi Siiri ei pärjää tyttöjenkään kanssa, sillä toiset ovat harjoitelleet pelaamista kauemmin. Siiriä harmittaa taas, mutta onneksi Pikku-Otto kaipaa Siiriä ja päättää auttaa Siiriä.

Siiri saakin pallosilmän ja oppii pelaamaan jalista yhtä hyvin kuin muut. Loistavalla pelillään Siiri lopulta voittaa muiden Sisutyttöjen ja myös Ottojen kunnioituksen ja arvostuksen.

Teos sopii hienosti pienten urheilijanalkujen luku-valikoimaan. Aina ei pelikentällä onnistu ja harmittaa, jos muut haukkuvat huonoksi pelaajaksi. Usein pienet lapset unohtavat pelikentän epäonnistumisensa nopeasti, eivätkä jää niitä edes pohtimaan. Mutta voisin kuvitella, että jotkut lapset ovat herkempiä, ja esimerkiksi uuden harrastuksen aloittaminen / jatkaminen voi olla vaikeaa, kun muut ovat samaa tehneet jo jonkin aikaa ja osaavat paljon enemmän, ja siitähän tämä kirja kertoo. Kirja tietysti kertoo myös, että myös tytöt osaavat pelata siinä missä pojatkin.

Itse aloin pelata kansallispallolajiamme 7-vuotiaana ja pelasin samassa joukkuuessa 13-vuotiaiden kanssa. Voin kyllä hyvin kuvitella ja muistella teoksessa esitetyt Siirin tunnelmat, kun toiset ovat vaan niin paljon parempia, mutta niin kuin usein - ja myös Siiri-teoksessa, se toisia huonompi kehittyy yllättävän nopeasti muiden tasolle. Siitähän urheilussa on paljolti kyse: oman itsensä tuntemisesta ja voittamisesta, hyvien ja myös huonojen hetkien kokemisesta - ja kestämisestä.

Hieno ja kiinnostava teos, jonka voisin hankkia lasten omaan kirjahyllyynkin.  

 

Milla ja pohjaton pyykkikori (2007, WSOY)

on Salla (kuvat) ja Hannu (teksti) Savolaisen tekemä kirja, joka oli nyt tällä kertaa ehkä enemmän äidin mieleen, ainakin meillä.   

Kuka arvaa, miksi?

Teoksessa kerrotaan, kuinka Millan ensimmäisen kesäloman ensimmäinen kesälomapäivä alkaa ja kuinka Milla löytää äitinsä vaatekaapista pyörtyneenä. Äidillä kun ei ole mitään päällepantavaa, ja lääkärin mielestä äiti kärsii kevätväsymyksestä. Milla on järkyttynyt, sillä hän ei pääsekään huvipuistoon. Onneksi Milla kohtaa haltijakummin, joka taikoo Millan toiveesta äidin vaatekaapin täyteen vaatteita.

Mutta koska vaatteita on niin paljon, on äidillä koko ajan pyykättävää.

Pyykkiä tulee koko ajan lisää, niin että isän pitää laittaa koko ajan lisää pyykkinaruja, pesukone hajoaa, pesutupa ruuhkautuu - ja pyykkäämiseen kuluu Millan ensimmäisen kesäloman viisi päivää!

Lopulta he pakkaavat vaatteet kierrätykseen ja lopputilanne on sama kuin lähtötilanne: äidillä ei ole mitään päällepantavaa, mutta he pääsevät huvipuistoon.

Aivan loistavan kaoottinen ja hullutteleva kirja, josta on helppo tunnistaa hullu pyykkäävää minänsä. Lapset tietysti oppivat, että haltijoilta ei kannata toivoa ihan mitä tahansa, ja mitä oppii äiti? Lomalla voi tehdä jotain muutakin kuin pyykätä....   

Kaupunkikirjat ovat yksi suosikeistamme. Lapsista on kivaa ja kiinnostavaa katsella tuttuja paikkoja ja asioita kirjoista. Niin kivoja kuin kirjat tyyliin maatilalla ja lehmien kanssa ovatkin, niin ne jättävät meidän lapset hieman kylmiksi. Ei nyt olla mitään city-ihmisiä ja käydään ihan sopivan säännöllisesti parin kilometrin päässä syöttämässä vuohia, mutta silti metron portaat ovat tutumpaa ympäristöä kuin maitotonkkien kantelu kukkojen kiekuessa. Helsinki-kirjana meillä on ollut aina Tatu ja Patu Helsingissä, mutta nyt löytyi jotain muutakin.

Poika ja kaupunki (1997, Kolibri) on ruotsin kielestä käänetty teos, ja hieman vanhempaa painosta. Teos on riimitelty tarina, ja siinä seurataan Elmerin matkaa päiväkotiin ja takaisin. Kaupungilla marssitaan, kaupungilla on vietteleviä lätäköitä, lelukaupan ikkunoita, kaupassa karkkihyllyjä, Alkon edessä humalaisia. Ja luvassa on edellisen teoksen tapaan kaoottinen arkipäivä.

Hauska kirja, joka päättyy kauppareissusta huolimatta onnettomuuksien kautta baariruokailuun. Ilahduttava myös näin äitinäkökulmasta, kun voi huokaista, ettei muillakaan kaikki mene aina nappiin.

Hurraa Helsinki! Ikioma kaupunki (2012, Tammi) on julkaistu Helsingin designpääkaupunkivuoden kunniaksi. Kirjoittajana teoksessa on Karo Hämäläinen ja kuvittajana Salla Savolainen. Ihmiset ovat siis samanoloisia kuin Pyykkikori-teoksessa yllä.  

Tässä teoksessa on tarkaakin tietoa Helsingin eri paikoista Arabiasta Ateneumin kautta Hietalahden torille. Tietoa löytyy suunnittelijoista ja arkkitehdeistä, ratikoiden historiasta ja myös ideoita, mihin keväällä / kesällä mennä Helsingissä.

Voisin kuvitella, että kirja palvelee hyvin niitä, jotka haluavat tehdä stadissa jotain muutakin kuin käydä Lintsillä tai Korkeasaaressa - niitä tässä kirjassa ei esitelläkään.  

Sain vinkin kirjaan Valkoisen kirahvin -blogista, jossa oli myös kiva postaus valokuvien Helsingistä. Kesällä saatte nauttia lisää Helsinki-kuvia, nyt piti turvautua arkistoihin.

Kesällä saatetaan myös etsiä viemärinkansia; ethän tule tönimään kesken värityksen! 

Tämän postauksen ja lauantain viimeisenä tytön ihan omat valinnat kirjastosta, Miina ja Manu -teoksia ollaan aiemmin satunnaisesti luettu, mutta nyt kirjat alkoivat kiinnostaa aivan eri volyymilla: tytär "lueskelee" aapiskirjoja ja opettelee aakkosia, ja varsinainen suosikki on hevoskirja.

Miina ja Manu ratsastuskoulussa (2010, Satukustannus - 23. painos) -teos siis kertoo, kuinka Miina ja Manu lähtevät ratsastamaan. Tarvitseeko mainita, että 5-vuotiaalla on kova hevoskuume?

Teoksessa kerrotaan, mitä tallilla tehdään...

... ja mitä ei tehdä.

Ja lopuksi kerrotaan, mitä voi tapahtua...

Vaikka luulenkin, että tytön mielikuvissa hevosilla mennäänkin enemmän tähän tyyliin:  

Miina ja Manu -teokset eivät kuulu aivan omiin suosikkeihini, enkä osaa oikein analyyttisesti kertoa, että miksi eivät. Kirjojen suhteen kuitenkin lapset lukekoot sitä, mistä itse tykkäävät, sillä mun mielestä lukemisessa ei ole koskaan kyse siitä, lukeeko oikeita kirjoja vai vääriä, vaan siitä, että tottuu lukemaan ja elämään kirjojen kanssa.

Toisaalta, olen myös sitä mieltä, että esimerkiksi urheiluharrastukset ja lukeminen eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. Itse olen ehtinyt tehdä hiihtolenkkini ja asua kesät kentän laidalla, tehdä kotitehtävät kouluun ja myös lukea kirjoja tuntitolkulla lapsena. Luontoa sain ihailla metsäladuilla, ja sosiaalista elämää sai viettää kesällä urheiluleireillä ja pelimatkoilla, kentän laidalla kaiken kaikkiaan aika paljon.

Toivon, että olisi vielä tälläkin iällä energiaa siihen kaikkeen, mihin oli lapsena.