Seuraavaksi listalla: pelastetaan maailma!

Mulla on tapana lainata kirjastosta liikaa kirjoja, kasata niitä nurkkiin lojumaan ja unohduksiin hautautumaan. Välillä on pakko kasata kirjoja jonkinlaiseen järjestykseen ja hyväksi kokemani lukemisjärjestelmä on muutenkin se, että peräkkäin luettuja kirjoja yhdistää joku asia, teema tai tekijä.

Listasin maaliskuun alussa naisten kirjoittamia kirjoja, ja nyt ne kirjat on luettu. Kasassa oli kaksi helmeä ja kaksi vähän raskaampaa teosta. Mikähän siinä on, että en ihan ole koskaan päässyt pohjoisten kirjailijoiden teoksiin sisälle asti?

Johanna Hulkon Säkeitä Pietarista sai Pietari-kuumeen päälle ja myöskin se sai minut lainaamaan Hulkon seuraavan teoksen lukuinnostukseeni kasoittumaan.

Veronica Pimenoffin Maa ilman vettä toi maailman epätasa-arvoisuuden lähemmäs, ja ehkä innoitti tähän seuraavaan kirjalistaukseen.

Katja Ketun Hitsaaja ei ollut ehkä niin suuri lukukokemus, ja sai laivapelkoni yltymään, mutta kuuluu sarjaan tulipahan kuitenkin luettua.

Maria Peuran Valon reunalla taas jatkoi tutustumista pohjoiseen ja sen ehkä edelleen hieman mystisenä pysyvään kirjallisuuteen.

Jos mietin, että mikä yhdisti näitä naiskirjailljoita, niin aiheen puolesta niissä melkein kaikissa käsiteltiin ihmissuhteita, rakastumista, suhteen kehittymistä aina eroon asti. Peura ja Kettu kertoivat pohjoisen Suomen ihmisistä, Hulkko vei naisensa Pietariin ja Pimenoff vielä kauemmas aina kolmansien ja neljänsien (!) maiden maailmaan. Peuran naishenkilö oli vasta kasvamassa naiseksi, muilla naiset etsivät elämäänsä paitsi suhteissa myös urallaan. Lohduttavaa lukiessa oli samastua naisiin, joilla elämä ei tunnut luistavan ihan niin suoraan kuin aina joskus kuvittelen kaikkien muiden kuin oman elämäni kulkevan.

Samalla luin hieman vanhempaa kirjallisuutta, mikä oli hieno saavutus itseltäni, koska koko alkuvuoden olen  lukenut vain uutta kirjallisuutta. Uutta kirjallisuutta on tulossa seuraavien teosten väleihin, mutta kasasin kuitenkin kirjani aiheena "pelastetaan maailma", tai ainakin "ahdistutaan maailman pahuudesta".

Nais Masonin Toivo kertoo voimakkaasta afrikkalaisesta naisesta, joka matkaa kohti parempaa elämää, lähtökohdat ovat niin huonot kuin ne vain voivat olla. 

Fabio Gedan Krokotiilimeri kertoo puolestaan afgaanipojan matkasta kohti parempaa maailmaa, Eurooppaa tällä kertaa. 

Lubna Ahmad Al-Husseinin Olenko kirottu -kirja miettii naisen asemaa ja Koraanin kirjoituksia suhteessa naisen asemaan.   

Jos edelliset eivät onnistu minua täysin masentamaan, niin jatkan maailmanparannusmatkaani näihin teoksiin:

Liu Xiaobo on kiinalainen ihmisoikeusaktivisti ja Nobelin rauhanpalkinnon saaja, josta en tiedä oikeastaan mitään, mutta haluaisin tietää. Vangittu rauhannobelisti -teos varmaan kertoo, minkälainen henkilö Xiaobo on.

Himalayan People´s War taas kertoo Kiinan naapurimaan maoistien kapinasta. En usko, että tästä kirjoitan blogiini, vaikka sen saisin luetuksi. Vaikka saattaahan tietysti olla, että innostun.

Sitten, silmiini osui pari uudehkoa teosta omasta maastamme, jotka ehkä kiinnostavat minua.

Kulttuurien kohtaamisia arjessa ja Kansalaisuus työyhteisön arjessa - Maahanmuuttajien kertomuksia työelämästä voisivat tuoda uutta näkökulmaa maahanmuuttaja-asiaan, tai sitten ei.

Siitäkin huolimatta, että joitakin se tuntuu suunnattomasti ärsyttävän, nostan asiaa, joka minua kiinnostaa, esiin taaskin.

   

Edellisten linjoilla jatkavat nämä:

Mikä ihmeen uussuomalainen, joka on koonnut kansiensa sisään maahanmuuttajien omia tarinoita, mukaan lukien Alexandra Salmelan novellin.

Juha Vakkuri taas kuljettaa teoksessaan Neljän polven puu lukijansa Afrikkaan.

Osa teoksista tuntuu jo etukäteen rankalta ja raskaalta, joten en ota stressiä siitä, saanko jokaisen luetuksi. Toisaalta, haluan tuoda esille nämä kaikki teokset niille, joita samat aihepiirit kiinnostavat.

Hassua, miten oman lukusuunnitelman julkituominen sai puhtia lukemiseen ja juuri noiden naiskirjailijoiden kohdalla sain luetuksi kaikki etukäteen suunnittelemani teokset.