Kevät: värit, murahdus ja ilahdus

Kevät tuo värit maailmaan takaisin.

Ei tosin ihan vielä, mutta ehtiipähän värejä odotellessa tottua auringonvaloon ja pyyhkiä pahimmat pölyt elämästään, eikun olohuoneesta ja ikkunoista, pois.

Aurinko tuo yleensä ilon ja hymyn ihmisten kasvoille.

Viime vuonna se alkoi näihin aikoihin: ihmiset alkoivat jopa höpötellä tuntemattomalle vastaantulijalle (lue: minulle).

Tänä vuonna en ole vielä huomannut muutosta talven naamoihin. Se voi johtua siitä, että olen itse vanhentunut (synonyymi naisen rumentumiselle, kertoo ryppyvoidemainos) tai sitten siitä, että miehet pelkäävät arvovaltansa menetystä (kertoo hesari). Tai sitten pitää vain pitää katse maassa ja väistellä koirankakkaa lätäköitä.

Intian alueella juhlittiin Holia, joka paikanpäällä juhlineen poikani mukaan tarkoittaa sitä, että heitetään värejä toisen naamaan ja vesi-ilmapalloja seuraksi. En ihan ymmärtänyt juhlan perimmäistä olemusta, mutta hauskaltahan se kuulostaa. Paitsi ehkä turistilta, jotka eivät ymmärrä mistään mitään ja jäävät ilmapallojen ja värien alle.

Vaikka mulle (tämä sanotaan reippaasti korvat heiluen, pinokkiomaista nenänkutinaa tuntien) riittävätkin värit lautasellani, niin sattuneista syistä olen viime kuukauden ajan seurannut Intian alueen uutisointia vähän normaalia enemmän. Pahoittelen, jos rasittaa, mutta tämäkin teksti jatkuu ihan samassa aihepiirissä piehtaroiden.          

Ostin matkalehti-Mondon pahimpaan "minä jäin tänne rapaan -ja muut lensivät aurinkoon" -ahdistukseeni vedoten. Etusivulla sitä paitsi komeili pari Aasian maata ja ajattelin siepata niistä lohdutusta suklaan sijaan.

Melkein pääsinkin maailman katolle tiibetiläisten kanssa hyräilemään om mani padme hum - mantraa buddhalaisten munkkien viereen, ja haaveilemaan Lhasan kaltaisesta seikkailusta, joka on melkein liian vaikeaa ja luokseenpääsemätöntä toteuttaa.       

Mutta samaan aikaan juttua lukiessani satuin kuulemaan tv-uutisista, miten Dalai laman naapurimaa Nepal on yksi maailman köyhimmistä maista. Oli siinä uutisissa muutakin asiaa, mutta ei kuitenkaan unohdettu sitä tärkeintä seikkaa, mikä täytyy kertoa jokaisen Nepal-uutisen viimeisiksi sanoiksi. Tuli samanlainen olo kuin Tinttiä lukiessani, kun Tintti seikkaili yli puolet kirjastaan Nepalissa, ja kirjan nimi on kuitenkin Tintti Tiibetissä. Epäreilua.

Harmistukseni laskettakoon nyt sellaiseen puolivakavaan äänensävyyn kirjoitetuksi. Ymmärrän toki, että Tiibet on paljon seksikkäämpi maa vierailla: buddhalaisen henkinen, lhasamaisen korkea ja kiinalaisten alistama. Maa, johon on niin pirun vaikea päästäkin.

Nepal taas on tullut ehkä jo vähän kyllästymiseenkin asti tunnetuksi lautasilta ja no, en tiedä oikein, että mistä muusta? Jokajouluisesta kehitysapu-pätkästä, joka muuten oli kahtena vuonna täsmälleen sama (mainitsee tarkka ja kyyninen katselija).

Harmistukseni on siinä mielessä puolisti ei vakavaa, että en kirjoita tätä pää savuten enkä itkien tahikka raivoten, mutta myös puolisti vakavaa, sillä mielikuviahan me maailmasta ja maista rakennamme. Sen huomasin Mondon tekstiä lukiessani: Kynttilät lepattavat hämärässä salissa, ja rummun kumea, rytmikäs ääni ohjaa satojen pyhiinvaeltajien joukkoa, joka kiertää salia myötäpäivään...

En voi muuta kuin huokaista: voi, jospa Nepalkin kuulostaisi tältä, eikä yhdeltä maailman köyhimmistä maista, niin voisi olla, että köyhyyskin vähenisi, kun ihmiset haluaisivat mennä Katmandun laaksoon pyörittämään rukousrullia. Sillä köyhyyden lisäksi niitäkin siinä maassa on.  

Lentokoneen siiviltä kotiin unohtuneena voin vain suurta tuskaa tuntien kokea vääryyttä ja tiputella haavoihin suoloja mondoista, mutta myöskin matkakirjoista.

Merja Mähkä on saanut reppureissunsa pakatuksi kansien väliin. Jossain vaiheessa seurasin Mähkän reissua hänen bloginsa kautta, mutta jotenkin matkaa ja sen kertomusta on kivempi seurata kirjasta, jossa on upeita kuvia. Esimerkiksi Bhutanista, joka on siinä Nepalin vieressä, ja johon on myös paljon eksoottisempaa ja vaikeampaa päästä sisälle.  



Reppureissaajaksi taidan itse olla hieman liian laiska, ja mukavuudenhaluinen, joten Mähkä-harmistukseni oli onneksi vain hetkellinen ja päätin nauttia kirjan kuvista ja teksteistä, joita on myös Bhutanin naapurimaasta.

Ettei tämä postaus olisi liiaksi kallellaan itään päin, niin myönnettäköön, että olen myös käynyt (salaa) lukemassa Rantapallon matkablogeja, jotka ovat makuuni ehkä hieman liian iloisia ja nuorekkaita. Mutta joista voin oppia joka päivä jotain uutta, esimerkiksi sen, että Mähkän neuvot repun kevyestä pakkaamisesta ovat ihan nounou ja totaalisesti out-settiä, koska matkaan kuuluu ottaa ainakin läppäri, kamerat ja muu tekniikka, ja edellisten lisäksi isot kasat vaatteita, koska vaatteiden vaihtaminen on matkustelun mauste. Siis, unohdetaan tämä ohje:  

Sitä paitsi, sherpat voivat kantaa vaihtovaatematkalaukut ja sitten voi ottaa kuvia itsestään erivärisissä mekoissa, kun pääsee temppeleihin shoppailukeskuksiin.

Jos huomaat paheksuntaa rivieni väleissä, niin se johtuu vain siitä, että olen vanha keski-ikäinen ämmä, joka on hylätty isoon valkoiseen kerrostaloon ihan melkein yksin. Eikä kukaan ole keksinyt lähettää minua pienellä palkalla kirjoittamaan ja raportoimaan maailmalle ja tekemään eräästä maasta parempia mielikuvia ja sitä myöten lisäämään turismia kohdemaahan ja vähentämään sen köyhyyttä.

(Ihan siltä varalta, että joku keksisi, niin mun passi on voimassa ihan just nyt! Että pääsen kyllä matkaan aika nopeasti.)   

Ei harmistusta kuitenkaan niin paljon, ettei olisi joitain ilonkin aiheita. Nepaliin matkustaminen on kutakuinkin helppoa, matkantekeminen mukavaa (kunhan ei eksy paikallisiin busseihin, takseihin tai muihin julkisiin, eikä lähde kaupungille kävelemään), ruoka hyvää ja maisemat melkein yhtä taivaallisia kuin Tiibetissä. Eikun Bhutanissa. Vai mikä sen maan nimi siinä vieressä oli...

Onneksi Nepalin maisemiin pääsee sinnekin blogin kautta, nimittäin tästä. Viimeisen postauksen myötä pääsin nyökyttelemään, että onpa kivoja tuttuja paikkoja. Tuolla sitä minäkin olen ollut, Nagarkotissa. Reippaana menin koko matkan, tatan takapenkillä istuin. Nyt opin, että sinne olisi tietysti päässyt kävellenkin.

No, mutta olen vähän mukavuudenhaluinen...

No, maailma odottaa.

Ja jotta maailmalle uskaltaisi lähteä, niin sinnehän pitää olla suunnitelma, halu ja jossain vaiheessa täytyy aloittaa suunnitelman toteutus.

Tällä viikolla päätin aloittaa valmistautumisen. Pitää vähän harjoitella kävelemistä, että jaksaisin mennä muullakin kuin tatalla.

Tässäpä tämän viikon ilostus. 

Aurinkoinen matka kotiin. Ihan omin jaloin. Kuivin jaloin. Ensimmäiset goretexit jalassa pitkiin aikoihin.

Toivottavasti muutkin joko laittavat goret jalkoihin tai sitten tiet kuivuvat, että vastaan alkaisi tulla hymyjä.  

Sillä aurinko on saapunut.
Kevät on ovella.
Ja pitkän, kylmän, pimeän ja pitkän talven jälkeen se on melkein yhtä hieno fiilis kuin olla 3 000 kilsaa merenpinnan yläpuolella. Huomata aurinko.

 

Niin, siis seuraavaksi matkakirjoja.

Jos en muistanut mainita.