Inna Patrakova: Naapurit

- No, lehmäkö sinne on eksynyt? Leena alkoi jo hermostua.

Mies kääntyi häneen päin kasvot kalpeina kuin

kolmas maailmansota olisi puhjennut

- Olisikin lehmä... Venäläisiä!

Kuin luin Inna Patrakovan Tulkki-teoksen, ja olin tykästynyt Patrakovan kirjoitustyyliin, oli selvää, että jossain vaiheessa luen myös Naapurit-teoksen (2011, Helsinki-kirjat, venäjänkielisestä käsikirjoituksesta). Patrakova kirjoittaa molemmissa teoksissa venäläisten ja suomalaisten eroista ja varsinkin stereotypisistä kuvista, joita naapurimaalaisilla toisistaan on:

Venäläiset naiset ovat korkokengissä keskellä metsää sipsuttelevia, katkenneista kynsistä raivokohtauksen ja maailmanlopun kokevia, suomalaiset naiset miehiään komentelevia tyranninaisia, jotka menevät pietarilaiseen yökerhoonkin ilman korkokenkiä. Miehet taas, no venäläiset miehet tietysti puhuvat naisten suut ja silmät täyteen korulauseita, hukuttavat naisensa lahjoihin, ja suomalaiset miehet, niin - tottelevat vaimojaan ja ovat jotenkin värittömiä. Ainakin tässä romaanissa.

Tulkin sinkkunais-teema on Naapureissa ohitettu: tässä teoksessa eletään mökkielämää Saimaan rannalla, ja tutustutaan toisten tapoihin, kun Leenan ja Antin naapurimökkiin muuttaa Nikolai, venäläinen rikas mies, ja hänen kaksi kertaa miestä nuorempi vaimonsa, Lena. Ai niin, ja possu Boris.

Perheiden ja kulttuurien kohtaaminen alkaa siitä, kun venäläisnaapurit eivät hallitse roskien kierrätystä, ja suomalaisnaapurit yrittävät elekielellä ja näyttämällä kertoa, miten biojätettä kierrätetään ekologisesti. 

Leenan ja Antin päänmenoksi heidän tyttärensä opiskelee venäjää, ja matkustaa Pietariin, josta etsii venäläistä prinssiään. Kira koheltaa kaupungissa sen verran loistokkaasti, että pian tarvitaankin naapureiden apua. Ja naapuriperheiden ystävyys ehkä vihdoin ja viimein alkaa.

Teos on hillittömän hauskaa luettavaa. Ja vaikka pitäisi ehkä paheksua, kun tässä teoksessa ei ole oikeastaan muuta kuin pöhkö juoni, stereotypioita stereotypian jälkeen, syvällisyyttä ei yhtään, ennalta-arvattavia tapahtumia, niin en pysty paheksumaan yhtään. Koskapa, minun oli pakko ahmaista koko kirja (190 sivua) yhdessä illassa ja nauroin kirjan kanssa kippurassa. Teoksessa oli onnistunutta huumoria ja se oli todellakin nopealukuinen ja nopeasti etenevä juonensa suhteen. Inhoan sanaa välipalakirja, joten sanottakoon, että tämä kirja sopii erinomaisesti jälkiruokakirjaksi. Sen verran makea se oli. 

Ja vaikka kirjassa edettiinkin stereotypioiden kautta, niin ehkä tällaista asiaa, mökkejä ostavia venäläisiä ja suomalaisten heitä kohtaan kokemaa pelkoa, onkin helpompi käsitellä huumorin keinoin. 

Teosta voin arvostella vain omassa sarjassaan, ja koska käsittääkseni humoristisen kirjan tarkoitus on naurattaa, niin tämä teos onnistui erinomaisen hyvin. Vähän kuitenkin liikuttiin liiaksi biojätepussin kanssa, joten arvioni: 

+ + + +.

Muita lukijoita ainakin he: 

Jori,

Tessa,

anni M,

ja Sanna.