Kohtaamispaikassa Joel Haahtela

Eilen kiirehdin Akateemiseen kirjakauppaan kuulemaan, mitä hienoa Joel Haahtela kertoilee kirjoistaan, kirjoittamisestaan ja maailmanmenosta noin yleensä. Kirjailijathan ovat valo pimeässä: tuovat elämäämme sen puuttuvan sykkeen, jonka varassa voi nähdä paremmin.

Ennen Haahtelaa ehdin kuuntelemaan Liisa Keltikangas-Järvisen viisauksia lastenkasvatuksesta ja peittämään lapseni korvat kaikelta mahdolliselta, joka voisi haavoittaa pienen tunteita. Niin kuin se, että Suomessa on erilaisia päiväkoteja: hyviä ja huonoja. Omanihan ovat olleet vain siinä ensimmäisessä. Ja vasta sen jälkeen, kun kyky empaattisuuteen ja muut asiat, joita maailmassa tarvitsee, ovat päässeet kehittymään normaalilla tavalla. Koska lapselle pitää tuottaa pettymyksiä, niin seuraavaksi pahoitin lapseni mielen sillä, että pitää olla hiljaa ja antaa äidin kuunnella.

Haahtela kertoili uutuudestaan, Traumbachista, ehkä hieman hillitymmin kehuen kirjaansa kuin itse tein täällä. Haahtela on tehnyt kertakaikkisen kirjallisen vaikutuksen, sillä mennään.

Haahtela kertoi, kuinka Traumbach lähti liikkeelle lehtileikkeestä Itä-Saksan kerrostaloista, joiden kohtaloa Haahtela alkoi miettiä: minkälainen ihminen siellä asuisi. Haahtela pyrkii tipauttamaan kirjoissaan lukijansa tari-naan ja kieleen, ja ainakin Traumbachin kohdalla Haahtela onnistui aikeissaan: aloitettuani matkan Jochenin kanssa en halunnut tarinasta enkä kielestä pois. 

Haahtelan teokset eivät ole kovin pitkiä, koska kirjailija kertoi olevansa kärsimätön kirjoittaja. Onneksi kirjoja on tipahdellut sen verran useasti, että itselläni on vielä muutama vanhojakin lukematta, seuraavana varmaankin lukuvuoroon tulee Katoamispiste. Toivoa kuulemma sopii, että seuraavakin Haahtelan teos pulpahtaisi ulos.

Lopuksi ja välillä Haahtela jutteli niitä näitä ja harmitteli, että välillä nykymaailmassa ei pääse mihinkään muita piiloon ja karkuun. FB seuraa, minne menetkin. Somea sattumoisin pohdittin myös tämän viikon Annassa (itse tosiaan olen paitsi somen myös naistenlehtien orja). Haahtela muisteli, miten hauskaa oli aikana, jolloin keskellä kaupunkia voi kadota puhelinkoppiin kokemaan elämän hyviä ja huonoja hetkiä. Muilta piilossa. Miten musta tuntuu aina välillä, että aika moni kuvittelee olevansa samanlaisessa piilopaikassa, kun aloittaa puhelun vaikka ruuhkaisessa junanvaunussa. Ehkä se entinen maailma elää meissä syvemmin kuin huomaammekaan.

Itse elän keväisellä onnentiellä, ja vaikka nyt vähän koetellaankin, niin täytyy sanoa, että aina on mukavaa ja ilo pysähtyä kuuntelemaan herra (tai rouva) kirjailijan puheita kirjojensa synnystä ja taustoista.

Ketähän seuraavaksi pääsemme kuuntelemaan?