On kummallinen kesä mutta pian se on ohi.
Tulee syksy, tulee talvi.
Yritämme teeskennellä että kaikki on normaalisti.
Hiljainen sopimus, keino päästä eteenpäin?
Kaikki tuntuu hiertävän kuin kiristävä kaulus
joka ei hellitä otettaan ennen kuin nukahdamme illalla.
Kaikki mitä huudan sinulle on väärin.
Ja kaikki mitä sinä huudat takaisin.
Kaikki mitä teemme ja
kaikki mitä emme tee.
Kun noin vuosi sitten luin Anne Swärdin Viimeiseen hengenvetoon, kirjoitin, että luulin kirjaa aloittaessani sen olevan dekkari. Jostain syystä ajatus seuraa minua edelleen, sillä vieläkin muistelen Swärdin ensimmäisen teoksen olleen dekkari, ja vieläkin jostain syystä ajattelin, että myös Kesällä kerran (2012, Otava - alkuperäinen teos: Polarsommar, suom. Katriina Huttunen) olisi dekkari. En tiedä, poistuuko dekkari-päähänpinttymä koskaan, mutta Swärdin kirjat eivät ole dekkareita. Vaikkakin teoksissa tapahtuu jotain dekkarimaista ja niiden tunnelma on synkkä, sellainen, joka enteilee jotain pahaa tapahtuvaksi.
Luin Swärdin Kesällä kerran -teosta fyysisesti huonoina hetkinä, enkä tiedä, onko fyysinen huono olo syy siihen, että kirja tuntuu todella synkältä, pahalta ja sellaiselta, jonka parissa voi pahoin. Swärdin teksti ja tyyli kirjoittaa on mahtavaa, mutta hänen aiheensa ja teoksensa tapahtumat ovat vain niin synkkiä. Samalla Swärdin omantakeista tyyliä on pakko ihailla.
Jackin lähellä on aina pimeää, äidillä oli tapana sanoa. Niin kuin se olisi isän oma vika. Jos hän avaisi silmänsä, tulisi vähän valoisampaa, äiti sanoo. Silloin isä näkisi ettei ole yksin tässä maailmassa.
Kesällä kerran on kertomus perheestä, jossa on äiti Ingrid ja isä Jack, pojat Kristian ja Jens. Perheeseen tulee myös tytär, jota Ingrid on kauan kaivannut ja jonka Jack haluaisi mieluiten unohtaa: Kaj on Jackin tytär hänen naisseikkailunsa hedelmä. Kirjaa kerrotaan eri henkilöiden kertomana, luvut ovat lyhyitä ja kertoja vaihtuu yhtä tiuhaan kuin aiemmin lukemassani Ketun Hitsaaja-teoksessa. Aluksi kirjassa se olikin rasittavaa (en vain mitenkään pidä tällaisesta hektisestä tyylistä kirjoittaa), mutta loppua kohden aloin niellä tyylin, sillä toisin kuin Ketulla tässä teoksessa tarina eteni hyvin, töksähdyksiä yhteen tiettyyn hetkeen ei tullut ja lopultakin aloin pitää lukemastani. Niin paljon kuin kirjassa kerrotuista asioista voi pitää.
Perheen sisällä on rakkautta: Kaj rakastaa velipuoltaan Kristiania, eikä halua päästää tätä irti; rakkauden lisäksi perheessä on myös välinpitämättömyyttä: Kaj tekisi mitä tahansa, että saisi isänsä rakkautta. Perhettä koettelevat petokset ja pettymykset: kun Kaj tulee taloon, täytyy Ingridin avata silmänsä miehensä uskottomuuksista; ja mitä tapahtuu, kun toinen uskottomuus tulee perheen sisällä ilmi?
Ja tämän kaiken sisäisen kuohunnan ulkopuolella he ovat suhteellisen normaalinoloinen ruotsalainen keskiluokkainen perhe. Ainakin loppuun asti.
Rakkautta ja riitaa.
Aina rakkautta ja riitaa.
Jopa Kajn ja minun välillä, miksi sen täytyy olla niin?
Koska yksinäisyys on
pelottavin avaruuden kaikista mustista aukoista,
siihen ei missään tapauksessa halua
imeytyä ja kadota.
Vaikka alussa nurisinkin, on kirja täysin lukemisen arvoinen ja Swärd kertojana niin omanlaisensa, että lukeminen on kiinnostavaa.
Arvioni: + + + ½. (koska en ihan täysin ja alusta päässyt kyytiin mukaan)
Teoksen ovat viimeisimmäksi lukeneet myös:
joiden teksteistä pääsee myös muiden arvioihin.
Minä luin tämän ihan hiljattain maalikuussa. Pidin. Koin aivan kuten sinäkin, että kirja on ahdistava tunnelmaltaan. Leijailevasta pahaenteisyydestä kirjoittelin pari viikkoa sitten itsekin, joten kuvaamaasi tunnelmaan pääsin hyvin mukaan. Ja todella, kielellisesti Swärd kuvaa upeasti tätä kaikkea.
VastaaPoistaSen sijaan rakkauden koin toisin. Kajn riippuvuuden Kristianiin koin nimen omaan rakkauden vääristymänä, en niinkään epäitsekkäänä rakkautena. Ylipäätään perheen suhteet olivat kieroutuneet. Rakkaudettomuus tai rakkauden puute kuvaa ehkä paremmin kirjan tunnelmaa kuin rakkaus. Näin itse kirjan luin. Perheen väliset tunnesolmut, jännitteet ja ristiriidat saivat kai aikaan sen, että koko ajan olin varma, että pian taivas putoaa niskaan. Voimakas kirja kesän paahteesta.
Noin yritin sen kirjoittaakin, mutta ehkä en niin vahvasti. Kirjoitin, että Kaj rakastaa Kristiania niin, että ei haluaisi päästää irti (eli tarrautuu kiinni) ja tekee mitä tahansa, että isä huomaisi hänet, vaikka isä huomaakin hänet lähinnä huonoista asioista ja läväyttää sitten Kajta.
PoistaJa tuo viimeinen kirjoittamani lainaus kirjasta kuvaa hyvin juuri ihan samaa: lähtökohtanahan perheissä on aian rakkaus, mutta sitten tapahtuu jotain, joka aiheuttaa katkeruutta, tappelua jne. Kuinka monessa perheessä onkaan aitoa rakkautta? Vai onko rakkaus aina jollain tavalla kieroon kasvanutta, täyttymätöntä, jos tarkastellaan lähempää? Petokseenkin voi suhtautua monella eri tavalla, niin kuin kirjassa henkilöhahmot tekevät.
Kiva kun kommentoit, huomasin, että vaikka juuri samaa tarkoitin, niin en ehkä tarpeeksi tuonut sitä esiin.
Ja sitten voi kysyä, että mitä oikein onkaan rakkaus!
VastaaPoistaPaljon ajatuksia herättävä kirja. Sitä vielä jäin kyllä miettimään, että onko perheessä aina lähtökohtana rakkaus. Esimerkiksi Kajn kohdalla näin ei ollut. Hänen isänsähän kielsi tytön kokonaan. Luulen, että aika monessakin perheessä, ikävä kyllä, lähtökohta voi olla myös jokin muu kuin rakkaus.
Ehkä tämän kirjan hienous onkin se, että se antoi niin epämukavan olon, että pakottaa miettimään asioita jälkikäteen.
PoistaNiin, mitä on rakkaus. Kajhan sai rakkautta, mutta ei sieltä, mistä olisi halunnut. Ingridin rakkaus Kajta kohtaan oli taas ehkä kosto Jackille. Mutta onko sitten pyyteetöntä rakkautta olemassa? Kyllähän tuon perheen lähtökohta oli rakkaus, mutta sitten tapahtui kaikkea, esim. Kaj, joka mutkisti pyyteetöntä ja "oikeaa" rakkautta. Tarkoitan, että se rakkaus muuttuu monesta asiasta. Mutta eikö rakkautta sitten ole kuitenkin se, että pyrkii antamaan anteeksi.
Minäkin luin tämän ja pidin kovasti. Kirja on synkkä, muttei mielestäni vailla valoa. Rankka tarina, joka tosiaankin herättää kysymyksen rakkaudesta - ei niinkään siitä, onko sitä, vaan siitä, minkä luonteista akkaus on. Ja sama koskee toki vihaa ja kateuttakin. Tämä oli ensimmäinen swärdini ja aion lukea lisääkin.
VastaaPoistaSe on varmasti ensimmäisen kirjan lumous: muhun se ensimmäinen Swärdini teki vaikutuksen ja nyt tässä ensirakkaus (ha!) oli jo hieman hiipunut ja haalistunut. Alkoi varmaan se riitelyn, kyseenalaistamisen, epäilyn ja syyllistämisen vaihe, joka suhteissa on usein edessä. Tai jos puhutaan rakkaudesta, niin mikä on rakkaudessa edessä.
PoistaMutta kyllä Swärd on vaivan ja lukemisen (s)väärti. Ihan pakko oli =D
Mielenkiintoisia rakkaus -pohdintoja! Minulle Viimeiseen Hengenvetoon oli kyllä parempi lukukokemus, vaikkakin tästäkin pidin. Myös Viimeisestä hengenvedosta jäi jonkinlainen synkkyys päällimmäisenä tunnelmana mieleen. Tämän tyyppinen kirja pitäisi varmaan lukea juuri oikealla hetkellä, jotta se kolahtaisi parhaalla mahdollisella tavalla. Kiitos linkityksestä!
VastaaPoistaLuulen, että aika usein se kirjailija eka kirja on paras. Siis sen minkä lukee ekana. Mulle kävi niin Haahtelankin kohdalla. Mutta joo, Swärdillä on mielenkiintoinen tyyli kirjoittaa.
Poista