Maria Peura: Valon reunalla

Kylä inhosi niitä, jotka lähtivät.

Meitäkin, jotka vasta suunnittelimme pakoa.

Me pakenimme kylää.

Piilouduimme sen katseelta metsään tai kirkkomaalle,

jossa hautakivet olivat niin tiuhassa rivissä,

etteivät puut mahtuneet kasvamaan.

Me tiesimme, miksi tavarajuna toi kylään

 niin monia kuolleita ja niin vähän eläviä.

Se johtui kylästä.

Sillä oli ilkeä sielu.

Maria Peura tuli tutuksi esikoisestaan On rakkautes ääretön (2001), joka kertoi insestistä ja pedofiliasta, ei niin mukavista aiheista, mutta Peura käsitteli aihetta tavalla, joka toi mm. Finlandia-palkintoehdokkuuden.

Siispä, ennakko-oletuksena Valon reunalla (2005, Teos) -teosta aloittaessani oli, että se olisi myös jotain ei-niin-mukavaa-aihetta käsittelevä kirja, joka kuitenkin olisi tekstin tasolla taitavaa.

Kirjassa kerrotaan Kristiinasta, nuoresta tytöstä, joka kasvaa kohti aikuisuutta. Tätä kasvua kuvataan erityisen tarkasti verineen karvoineen. Kristiina elää pohjoisen kylässä, jossa keskellä virtaa joki ja reunalla kulkee rautatie. Molemmat paikat ovat kuolemanpaikkoja, sillä keväisin joki vie ihmiset jäiden läpi ja junan alle voi hypätä. Tosin juna vie jotkut harvat mennessään myös etelään, jossa sielläkään kaikki eivät pärjää, vaan saattavat sitten Helsingissä jäädä ratikan alle. Kirjassa on siis hieman pessimistinen ote ihmisin: kirjan henkilöt ovat tuomittuja elämään pikkukylässään, joka on ahdistava sekä perheen sisällä että muissakin kylän yhteisöissä.

Kaiken pessimismin keskellä elää nuorten rakkaustarina: Kristiina hyppää Karinsa mopon selkään, ja Kari vie Kristiinaa tyhjiin mökkeihin, joissa he voivat tutustua siihen, mikä Kristiinasta on kasvamassa. Toisaalta Kristiinasta tuntuu, että Kari on ottanut hänet vain siksi, että ystävä-Pirta on toisen kanssa. Kirjassa ruumillisuus on mitä vahvimmin läsnä, eikä lukijalle käy epäselväksi, että Kristiina on läski, ainakin siihen saakka, kun ei enää syö mitään.

Kylässä ihmiset puhuvat pahaa toisistaan jatkuvasti, Kristiinan isä käy vieraissa ja pahin alue kylässä on kerrostalo, jonka rappukäytävässä leijuva rasvan haju jää niin vahvasti ihoon kiinni, että vanhemmille ei osaa valehdella, jos käy kielletyssä paikassa.

Kirjassa puhutaan ruumiillisuudesta, naimisesta, kuolemasta, ja siinä on sellainen samanlainen pohjoisen vire, joka myös Katja Ketun Hitsaajassa oli vallalla: ihmisille tapahtuu pahoja asioita, eikä pahojen asioiden vyörymistä voi mitenkään pysäyttää. Jotenkin en osaa lukea näitä pohjoisen kirjailijoita niin täysillä kuin haluaisin, sillä vahva ilmaisu ja pessimistinen sävy jää pitkäksi aikaa elämään kirjan lukemisen jälkeenkin. Itäisenä ihmisenä kaipaan kirjaankin sellaista ilkikurista huumoria ja valoisampaa suhtautumista elämän käänteisiin ja sitä en löydä pohjoisen tarinoista. Voisin sanoa, että nämä kovasti ahistavat minua. Tähän tyyliin:

Karin isän ääriviivat asfaltissa olivat hauraammat kuin papan. Isä oli ampunut itseään päähän, mutta luoti oli löytänyt sellaisen reitin, ettei hän kuollutkaan. Hän vain halvaantui vyötäröstä alaspäin. Kari ei saanut pikkuveljeä, vaikka sitä oli suunniteltu. Isä rullasi pois kylästä pyörätuolillaan, laittoi aseen jonkun toisen ohimolle. Luoti löysi tappavan reitin ja hän päätyi Oulun lääninvankilaan. Raakel (äiti) poltti kaikki valokuvat ja pian Kari oli unohtanut, miltä isä näytti, mutta ne violetinväriset soikiot, jotka isä oli Raakelin kasvoihin painanut silitysraudalla, ne eivät lähteneet pois hankaamalla.

Kirjan luettuani (165 sivua) voin todeta, että Peuran kieli on taitavaa, kirjan aihe ei-niin-mukavaa. Juuri niin kuin ajattelinkin. Kannattiko kirja sitten lukea? Tähän en osaa oikein vastata, koska kirja oikeasti sysää minut sellaiselle alueelle, jota on vaikea ymmärtää ja siitä myöskin lukea. Silti täyty sanoa, että minua kiehtoo Peuran uusin, Vedenaliset (2008) nin paljon, että voisin senkin jossain vaiheessa lukea.    

  

Arvioni + + ½.