Katja Kettu: Hitsaaja

Ei se ole pahinta, että on syyllinen,

vaan se, ettei koskaan jää kiinni.

En ole saanut vieläkään käsiini saati luetuksi Katja Ketun Kätilöä, joten päätin lukaista odotellessani Hitsaajan (2008, WSOY), jossa pääsin kohtaamaan suurimman painajaiseni. Todettakoon, että olen maailman surkein takakansitekstien lukija, ja jos olisin lukenut Hitsaajan takakannen, olisin ehkä jättänyt kirjan lukematta. Hitsaaja kertoo tarinan Estonian uppoamisesta ja sen, miten moneen ihmiseen ja elämään Estonian uppoaminen voikaan vaikuttaa.

Teos alkaa syyskuusta 1994, päivästä, jolloin Estonia uppoaa Itämereen. Teoksessa tapahtumia kerrotaan eri näkökulmista: on Somero, joka tarkastelee tapahtumia Ivalon poliisiasemalta; Niila, joka miettii tapahtumia lomautettuna hitsaajana; Kaisu, edellisen vaimo, joka asuu Jollaksessa Helsingissä; Mirka, joka ikävöi elämäänsä ja kadotettua veljeään Inarin korkeudella. 

Teos hyppii näkökulmasta toiseen ja takaisin niin vauhdikkaasti, että hyppiminen käy ongelmalliseksi teoksen kerronnan kannalta. Olen lukijana mahdottoman hidas rakentamaan kuvaa kirjan henkilöistä ja siksi tällainen tyyli, jossa näkökulma vaihtuu kahden sivun jälkeen, ei sovi ollenkaan minulle. Olen todella huono myös muistamaan nimiä, joten Hitsaajaa lukiessani minulla meni turhaa energiaa, kun pinnistelin muistaakseni, kuka asuu missäkin ja miten henkilöt liittyvät toisiinsa. En saanut rakennettua henkilöistä oikein minkäänlaista kuvaa mieleeni.

Ehkä eniten lihaa ja elämää rakentuu Niilan ympärille, joka joutuu vaikeuksiin työpaikallaan. Niila on hitsaaja, joka passitetaan uudestaan kurssille, oppimaan hitsaamista. Yhtäkkiä nimittäin kaikki hänen tutkintopaperinsa ovat kadonneet. Niilan muistin syövereistä kumpuaa muistoja, joissa hän työskentelee Estonian keulaportin kimpussa. Jotain on vialla, mutta kuka on syyllinen ja mihinkin? Tämä on johtoajatus koko teoksen ajan; Niilan muistot pulpahtavat lopulta tarinassa selviksi. Vaikka lukija olisi voinut arvata Niilan osallisuuden niistä monista vihjauksista, jotka kirjassa toistuivat. Liian monesti, tuskailee tarkkaavainen lukija.

Niila on vajonnut yhä syvemmälle muistoihinsa, Kaisu-vaimo alkaa ärsyttää puhumattomaksi muuttunutta miestä, ja Niila menettää hermonsa vaimonsa suhteen.

Mie olen mies, jonka paras ystävä on orava.

Niila tuntee syyllisyyttä keulaportista, mutta lopulta myös kaikesta siitä, minkä hän jätti Lappiin karatessaan etelään. Samoin kuin keulaportti ei myöskään Lappi jätä Niilaa muistoissa rauhaan, ja Niila alkaa miettiä muistojensa kohtaamista: hän matkustaa takaisin pohjoiseen.

Pohjoinen onkin Ketun teoksessa melkein yhtä voimakas kuin Estonia määritellessään ihmisten kohtaloita: pohjoisessa on jotain synkkää, joka vie ihmiset salaisuuksien syövereihin.

Koko päivän katselen, kuinka metsänlaita syö valoa ja oksentaa pimeyttä. Hämärtyvässä illassa varvikkoreunan käkkyrämännyt ja vaivaiskoivut vääntelevät peloissaan.

Pohjoisen kuvaus on Ketun vahvuuksia. Mutta tässä teoksessa en oikein päässyt ymmärtämään, miksi Estonia ja nimenomaan pohjoinen piti olla yhdessä. Sekä pohjoinen että Helsinki olivat täynnä epätoivoisia elämänkohtaloita ja ihmisiä. Jotenkin teoksesta jäi lopultakin hieman sekava olo: kaikki henkilöhahmot olivat jotenkin sekaisin ja tekojensa takia syyllisyyttä täynnä; näkökulman muutos parin sivun välein teki teoksesta vielä sekavamman. Jo Estonia aiheena oli tarpeeksi kammottava; en tiedä, mihin tarvittiin vielä painajaisunia, jotka kuljettivat lukijan hukkuvien mieleen.

Tämä teos oli hieman liikaa minulle.

Luulen jatkossakin valvovani kaikki laivamatkani.

Arvioni + + (½), koska en päässyt henkilöihin mukaan, teos oli aivan liian synkkä, mutta plussaa siitä, että Ketun kieli on kuitenkin varsin sujuvaa - mitä nyt tässä teoksessa oli turhaa toistoa, jonka olisin siivonnut pois.