Kirjailija kuvassa

Perjantaina hämmästyin kovasti, kun luin ilmaisjakelulehti-Metroa. Viikonloppuliitteen (joka ei enää ole liite, joten mikäs se sitten onkaan) etusivulla oli iso juttu kirjailija Eeva Rohaksesta, jonka uusi teos Syvä pää on tullut kauppoihin.

Myönnän, että alkoi kiinnostaa, vaikka en ole lukenut Keltaiset tyypit -teostakaan. Samalla mietin, että miksi kaikki kirjailijat eivät näy samalla tavalla aikauslehtienkin kansissa? Tai ehkä kohta näkyvät. Ainakin Rohas voisi olla myös naistenlehden kannessa. 

Alanko olla niin vanha, että kaikki kirjailijattaret näyttävät kauniilta? Vai ovatko kaikki kirjailijattaret muuttuneet kauniimmiksi?

Edellisviikkojen MeNaiset (10/2012) kirjoittaa paitsi omakustannekirjallisuudesta myös Laura Gustafssonista. Olen alkanut lukea naistenlehtiä viime aikoina, koska alan olla siinä iässä, että tyyliblogit eivät näytä sitä tyyliä, johon itse voisin pukeutua. Vaikka useimmiten mietin puoli lehteä, että miten ripsien hoidosta voi saada kolmen sivun jutun ja 15 vinkkiä siitä, miten ripsensä saa näyttämään tuuheammilta, pidemmiltä ja taipuisimmilta, niin naistenlehdet ovat yllättäneet myös kirjallisuusaiheisilla jutuillaan ja myöskin jutuilla, jotka koskevat naisten elämää. Olen koukussa ainakin niinä viikkoina, jolloin lehti maksaa pari euroa.

Gustafsson paitsi kertoo elämästään myös kritisoi naisia siitä, että naiset eivät ole solidaarisia toisilleen: jos joku menestyy, niin ajatellaan, että se on jotenkin itseltä pois. Niinpä huomaan, että olen melkein astunut ansaan, kun Rohaksen kuvan nähdessäni ajattelin ehkä vähän pahasti, että pitääkö naisen olla myös kaunis päästäkseen kirjailijana pinnalle? Gustafsson muistuttaa, että on ihan ok, jos nainen on sekä kaunis että älykäs. Ja jos nainen on seksikäs, niin sekin on ihan ok.

Jos joku nainen on avoimen seksuaalinen, se otetaan henkilökohtaisena vittuiluna. Juuri naiset käyttävät tätä kontrollikeinona toisiaan vastaan.

Itse menen ehkä tästä jo vähän sekaisin: olenko minä salaa opetettu ajattelemaan niin, että naisena pitäisi pärjätä ilman ripsien pidennyksiä ja nytkö pitäisi ajatella, että on oikeastaan parempi, jos kaunis nainen saa menestyä, kun tähän asti se on ollut sallittua vain rumille. Ja sitten tulee sellainen olo, että onko sillä sitten aina merkitystä, että onko nainen kaunis vai eikö ole? Ehkä juuri siksi pidin Katja Ketun kolumnista Hesarissa:

Yrjönkadun uimahalli on lempipaikkani Helsingissä, keidas rumuuden keskellä. Joka puolelta kuuluu kikatusta, rupatusta ja polinaa. Altaassa lilluu kauniita vartaloita. Kaikenikäisiä, kokoisia, näköisiä.

Onneksi on vielä joku paikka, jolloin sillä ei ole mitään merkitystä, onko kaunis vai ruma.

No joo, pää menee sekaisin vähemmästäkin. Olen kuitenkin alkanut ymmärtää, että itseäni nuoremmat ajattelevat ihan eri tavalla. Juuri kun itse olen alkanut päästä tasolle, jossa osaan puhua edes hieman arvokkaasti ja ikääni kuuluvaan tapaan, paheksua jokaista v***u-sanaa, jonka kuulen, varsinkin nuorison suusta ja lasteni lähellä, niin luen Huorasadun, jonka jälkeen opin sanomaan, että älä vittuile mulle (ainakin hiljaa mielessäni, jos kukaan tuttu ei näe).

 

Sitten taas, kun menee pari päivää, niin huomaan, että nyt ehkä sitten onkin muodikasta käyttää tiettyjä alatyylin sanoja. Myös teosten nimissä. Että en nyt sitten tiedä, mitä taas ajatella. Itse olen tottunut ajattelemaan, että tietyt sanat alistavat naisia ja kuuluvat ikään, jona ei oikein tiedä niiden sanojen merkityksiä. Mutta sitten toisaalta, ehkä tässäkin on kyse siitä, että naiset ottavat sanat takaisin itselleen. Myönnän, olen suorittanut naistutkimusta yliopistossa, mutta en mä silloinkaan tajunnut niitä teorioita.

Lopuksi vielä kerrottakoon miten naisten kirjoittaman kirjallisuuden lukeminen vaihtuu. No, miesten kirjoittaman kirjallisuuden lukemiseksi. Menin viime viikolla kuuntelemaan, kuinka kirjat ovat syntyneet -luentoa. Simo Hämäläisestä en nyt edes kunnolla muistanut, että mitä kirjoja herra onkaan kirjoittanut, mutta halusin kuulla Veronica Pimenoffin kertovan omista kirjoistaan. Koska odotukseni olivat edellämainitut, niin olin hieman pettynyt, että Pimenoff olikin sairas, ja hänen osuutensa illasta oli peruttu. Jäinkin sitten vain odottelemaan hetkeä, jolloin uskaltaisin karata koko illasta. 

Mutta, täytyy sanoa, että illan puhuja, Simo Hämäläinen, oli loistava puhuja ja piti otteessaan, enkä mä sitten mihinkään lähtenyt. Itse asiassa Hämäläinen sai minut niin pahasti pohjoiskarjalaisiin maisemiin, että seuraavana aamuna töissä puhuin, että siellä Helsingissä. Pari päivää on mennyt sen asian muistamisessa, että täällähän minä kuitenkin olen. Hämäläinen oli vakuuttava, sopivasti hauska ja tottunut puhuja, niin että eihän tuolta luennolta sitten olisi oikeastaan edes halunnut lähteä pois.

Mietinkin, että miten kirjailija oikein pääsee tarpeeksi lähelle lukijaa? Kertomalla naistenlehdessä sitä, miksi toimittaja kirjailijan sanoman muokkaa vai kertomalla itse sen, mitä haluaa. Jälkimmäinen sai minut rientämään ja hankkimaan kirjailijan kirjan, ensimmäinen toki tavoittaa suuremman yleisön kuin kourallisen kuulijoita.

Ja sitten vielä aloin tuntea suurta ahdistusta siitä, että miksi toiset pääsevät isosti ääneen ja toiset pienesti? Mietinkin, että pitäisikö blogissa kirjoittaakin mieluummin niistä, jotka eivät suuressa mediassa pääse esille kuin niistä, joista valtamedia kirjoittaa. Monesti nimittäin itsekin haluan lukea niitä kirjoja, joista "kaikki" puhuvat, että tietäisin, mistä kaikki puhuvat. Valitettavasti on tullut myös monia pettymyksiä isojen ja suosittujen suhteen. Joten nyt tasa-arvon päivänä julistankin teesikseni nostaa esiin niitä kirjailijoita, joita media ei rakasta, mutta joita itse rakastan.

Jossain vaiheessa, TBR-listan kirjojen ohella siis tulen lukemaan myös nämä kirjat: