Alex Capus: Léon ja Louise

Alex Capusin Léon ja Louise (2012, Atena, alkuperäinen teos Léon und Louise 2011, suomentanut Heli Naski) tarttui mukaani kotikaupunkini uutuushyllystä. Vaikka toisaalla kirjastot joutuvatkin säästämään aineistohankinnoissa, on ilo, että täällä kirjastoon ilmestyy näemmä nopeasti myös uutuuskirjallisuutta.

Léon ja Louise on ollut paljon esillä kirjablogeissa ja lähti mukaani osin siksikin, että olen sen monesti ohimennen huomannut selatessani toisten kirjoituksia.

Léon ja Louise -teoksesta minulla ei ollut silti oikein minkäänlaista mielikuvaa, koska en ollut lukenut niitä toisten arvioita. Luulen, että aika monesti tärkeintä onkin se, että kirjan näkee jossain esillä, että siitä kiinnostuu.

Nyt kirjan luettuani huomasin, etä aika moni on blogissaan kirjoittanut, että teos on rakkausromaani (ei hömppä) ja kovin ranskalainen, vaikka kirjailija kirjoittaakin saksaksi, ja on puoliksi sveitsiläinen.

Kirsi, Leena, Laura, Susa ovat ainakin lukeneet kirjan, ja tekstit löytyivät googlen ensimmäiseltä sivulta. Moni muukin on kirjan lukenut ja linkkejä löytyy varmaan lisää kirjoituksista.  

Kuten muutkin, olen samaa mieltä, että kirjassa on rakkaustarinan aineksia. Teos alkaa minäkertojan isoisän hautajaisista Notre-Damen katedraalissa, jossa tilaisuuteen marssii nainen, Louise Janvier. Sitten tarinassa mennäänkin ajassa taaksepäin, aina vuoteen 1918 asti, jolloin isoisä on 17-vuotias ja tapaa ensimmäistä kertaa Louisen. 

Kuten ajankohdasta voi päätellä, tarinassa maailmansota on tapahtumien ja ihmiskohtaloiden taustalla. Tässä teoksessa sota tosiaankin on taustalla, ja vain kerran se sekoittaa nuorten, Léonin (isoisä) ja Louisen elämän. Heidän kannalta kohtalokkaasti. 

Tarinan kerronta on mukavan jouhevaa ja lennokasta, senkin puolesta, että siinä hypätään seuraavaksi kymmenen vuotta ajassa eteenpäin, vuoteen 1928, jolloin Léon on muuttanut Pariisiin. Myös teksti on mukavan lennokasta ja kovastihan siitä tulee ranskalainen kirjallisuus mieleen. Mietin, että miten ihmeessä siitä voi tulla mieleen ranskalainen kirjallisuus, kun teos on alkuperäisesti kirjoitettu saksaksi? Ehkä ranskalaisuus tuleekin esiin tapahtumista, jotka kerrotaan nopeasti ja tapahtumissa hypitään taas seuraavaan tapahtumarypäkseen, joka on monen vuoden päässä. 

Teos on kovasti rakkaustarina-painotteinen. Annan kirjan seuraavan lukijan päättää, keiden välisestä rakkaudesta on kyse. Kirjan loppu sotii omassa mielessäni maailmankuvaani vastaan kovasti, enkä voi sanoa, että loppu olisi ollut minua miellyttävä. Ehkä itseltäni puuttuu ymmärrys joitakin ratkaisuja kohtaan, jotka kiedotaan usein romanttisen rakkauden kielelle. Juuri tähän elämäni hetkeen kirjassa oli kuitenkin lohduttavia ajatuksia miehen ja naisen välisestä rakkaudesta, liitosta, miksi sitä ikinä haluaakin nimetä.

He pysyisivät yhdessä eivätkä eroaisi milloinkaan, ensinnäkin siksi, että vaikkei heiltä puuttunutkaan intohimoa, kummallakaan ei ollut riittävästi lopullisen katastrofin vaatimaa häikäilemättömyyttä ja itsekkyyttä, joka on aina ominaista avioliittodraamoille, vaikka niiden vaikuttimina miten olisi mitä ylevimpiä tunteita.   

Loppua kohti voi todeta, että ihmisen mieli tietysti voi muuttua.    



Vaikka sota on teoksessa henkilöhahmojen taustalla, vaikuttaa se kuitenkin ihmisiin ja heidän ajatuksiinsa, käyttäytymiseen. Sota on taustalla siksikin, että minäkertoja katsoo elämää taaksepäin ja olisikin kummallista, jos tämä minäkertoja osaisi fiilistellä sota-ajan kauhuja niin kuin olisi itse paikalla. Minusta kerronta toimii näin erityisen hyvin: se, miten sota vaikuttaa henkilöhahmoihin, näkyy teoissa. Vaikka en täysin ilahtunutkaan kirjan lopusta, pidin kovasti teoksen lohdullisista sanoista.

Toista elämää ei ollut, heillä oli vain tämä yksi. Ensi silmäyksellä se saattoi vaikuttaa musertavalta, mutta jo toisella se muuttuikin suurimmaksi mahdolliseksi lohduksi; sillä se merkitsi, ettei heidän siihenastinen elämänsä ollut ollut yhdentekevää, vaan välttämätön edellytys kaikelle, mitä vielä tulisi.

Arvioni + + +.

Liitän kirjan osaksi Eurooppa-haastetta ja vaikka nyt kovasti kirjan ranskalaisuus on tuotu esiin, niin laitan kirjan maan Sveitsi kohdalle, ainakin saksankielinen wikipedia kertoo Capusin sveitsiläiseksi kirjailijaksi.