Herman Koch: Illallinen

Herman Kochin Illallinen (2012, Siltala, alkuperäinen teos Het diner 2009, suomentanut Sanna van Leeuwen) alkoi kiinnostaa, kun huomasin sen muissa kirjablogeissa luetuksi ja tykätyksi. 

Kirjaa ovat lukeneet ennen minua ainakin: 

Leena Lumi,

Tuulia, 

Susa, 

Amma, 

Lumiomena.

Jokainen on siitä enemmän tai vielä enemmän pitänyt, 

ja täytyy sanoa, että olen tämän kirjan suhteen kyllä paljolti samaa mieltä kaikkien niiden kanssa, jotka ovat pitäneet kirjasta. 

Kävi nimittäin niin, että tämä kirja pääsi yllättämään ihan täydellisesti. 

Aluksi kirjassa istahdetaan niin kuin kunnon keskiluokkainen ja keski-ikäinen konsanaan, ehkä hieman salaa valittaen, mutta velvollisuudentuntoisesti  kuitenkin, illalliselle ravintolaan, johon pöytä pitää normaalin ihmisen varata jo useita kuukausia aiemmin. 

Seurueeseen kuuluvat herra Lohman - se tuntemattomampi herra Lohman, Paul, hänen vaimonsa, Claire ja kaikkien tuntema tuleva pääministeri Serge Lohman ja hänen vaimonsa Babette. Illallinen etenee ja kirja on oikeastaan vain illallisen kuvausta.  

Kunhan juksasin, kirja on kaikkea muutakin. Mutta niin juksaa kirjakin ja se oli ihan parasta koko kirjassa. Alkuasetelma, illallisen eteneminen on vain näennäisesti ainoa tapahtuma kirjassa, jossa kaikki oleellinen tapahtuu takaumissa ja siinä, mikä olisi oikeastaan voinut jäädä kenenkään tietämättä.  Mutta Lohmanin perheissä on lapsia, teini-ikään ehtineitä, ja mitä kaikkea ne teinit oikeastaan ehtivätkään tehdä etsiessään tietään elämässä. 

Pidin kirjasta aivan valtavasti, koska se pääsi yllättämään minut. On oikeastaan hirveän vaikea kirjoittaa tästä kirjasta, koska en halua paljastamalla kirjaa pilata kenenkään lukuelämystä ja toisaalta haluaisin puida kirjaa monelta eri kantilta, koska olen aivan innoissani! Juuri tällaista kirjallisuus voi parhaimmillaan olla. Se voi tarjoilla aivan jotain muuta kuin mitä odotti. 

Itse mietin sellaisia asioita lukiessani, että tieto todellakin lisää tuskaa. Jotkut salaisuudet pitäisi pysyä salaisuuksina. Mutta toisaalta, eikö elämä ole aivan liian lyhyt, että kusettaisi itseään koko elämänsä. Toisaalta mietin perheitä ja perhesalaisuuksia: mitä kaikkea näennäisen onnellisiin perheisiin ja menestyviin ihmisiin liittyykään. Ja sitten taas, että haluanko tietääkään niitä salaisuuksia. Ja toisaalta, salaisuudet liittävät ihmiset tiukemmin yhteen kuin papin aamen tai asuntolaina. Ja miten lapset kaikessa voivatkaan seurata vanhempiaan. 

Sivumielteettömästä olemisesta hävisi uutuudenviehätys nopeasti. Elämästä tuli tasaisempaa, vaimeampaa, kuin juhlissa joissa kaikkien näki puhuvan ja elehtivän, mutta yksittäisten ihmisten puheista ei saanut selvää. Huippuja ja laaksoja ei enää ollut. Jotakin puuttui. Joskus saa kuulla ihmisistä, jotka ovat menettäneet haju- ja makuaistinsa. Heille lautasellinen ihanimpia herkkuja ei merkitse enää mitään. Sellaisena minäkin joskus näin elämäni, lautasellisena ruokaa, joka oli jätetty jäähtymään. Tiesin, että oli pakko syödä, sillä muuten kuolisin, mutta ruokahalua minulla ei enää ollut. 

Huh! En osaa oikein muuta sanoa kuin että huikeeta! 


Arvioni + + + + +.