Annakaisa Iivarin Juhannus italialaiseen tapaan (2010, Otava) jäi kiinnostuslistalleni sen jälkeen, kun olin lukenut Iivarin uudemman Tyttöministeri-teoksen. Iivarin kirjalta odotin jotain kesäistä ja italialaista, kivaa italialaiselämän kuvausta.
Kirjassa lähdetään sen nimenkin mukaisesti juhannuksen viettoon Italiaan, kun espoolaispariskunnat ja -naapurit tutustuvat toisiinsa ja päättävät, että he lähtevät kaikki lomailemaan samaan taloon Italiaan. Kristiina Kallio on idean äiti, ainakin omasta mielestään. Hän muuttaa miehensä kanssa asumaan Espooseen, sattumalta entisen heilansa ja tämän vaimon, Eilan naapuriksi. Eila on hersyvä itäsuomalainen, kuten Kristiinakin, mutta siinä missä Kristiina on häivyttänyt murteensa ja vaihtanut nimensäkin, Eila puhua pulputtaa itäsuomalaista kieltänsä ja on naapuruskunnan keskipiste. Kristiina on 38-vuotias ja lapseton, hän miettii ja touhuaa, järjestää elämäänsä ja myös lomalla hän suunnittelee ja järjestelee niin, että joutuu todella paljon yrittämään, että rentoutuisi edes vähän muiden mukaan.
Keski-ikäiset ja keskiluokkaiset espoolaiset ovat tipahtaneet sekä perheiden teini-ikäisten että matkalla seuralaisena lomaa viettävän 26-vuotiaan Siirin elämästä. Naiset, lähinnä Kristiina, tuntee itsensä huonoksi, koska ei ole kaunis kuin Karita (hänen miehensä kollega), nuori kuin Siiri, puhelias ja jokaisen ystävä niin kuin Eila. Kristiina miettii myös avioliittoaan: ovatko he Auliksen kanssa onnellisia, vaikka heillä ei olekaan lapsia? Enemmän kuin Italia-kuvausta kirja onkin oikeastaan Kristiinan elämän miettimistä. Lapsuus ja menneisyys polvijärveläisessä köyhässä perheessä ja uusi elämä Espoossa eivät tunnu järjestyvän Kristiinan päässä sopivaksi elämäksi. Kristiina ehtii peilata itseään muihin naisiin, mutta myös käydä läpi suhteensa exäänsä, matkalla olevaan nykyiseen naapuriinsa Markukseen.
Mitäs tästä kirjasta osaisi muuta sanoa? Se oli ihan kiva, nopealukuinen, ja jos haluaa tutustua carol shieldsmäiseen tarinaan keskiluokkaisen ja -ikäisen ihmisen kotimaisesta näkökulmasta, niin kannattaa lukaista. Minulle tämä nyt ei ollut mitenkään elämää ihmeellisempää luettavaa, ehkä suurempaan lukuinnostukseen olisi kaivattu hieman enemmän tarinaa, noin 300-sivua oli hieman sekaista luettavaa, kun henkilöhahmojakin oli lukuisia.
Arvioni sateen masentamana + + ½.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti